Mekko NOSH (saatu), New Long Drink Companyn lonkerot saatu
Kaksi vuotta sitten tähän aikaan elimme epävarmaa aikaa. Oli kesä, oli kuuma, oli loma. Mutta mitä syksy toisi tullessaan, sitä emme tienneet. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, kaikki on toisin. Kuukasi sitten tähän aikaan matkasin kotiin takki aivan tyhjänä, yliopiston pääsykokeen tehneenä, osastolta kotiutetun, kirurgisen operaation läpi käyneen, yhä lääketokkuraisen 2,5-vuotiaani vieressä. Olin väsyneempi kuin kuukausiin, ja silti niin helpottunut ja onnellinen. Kaksi vuotta sitten en olisi ikinä voinut kuvitella seisovani tässä. Sanovani nyt näin.
Heinäkuussa 2015 mieheni sai kolmannella hakukerralla koulupaikkansa. Olin haljeta onnesta, ylpeydestä ja helpotuksesta. Tapasin pitkästä aikaa ystäväni, joka kysyi, mitä minulle kuuluu, mitä minä olen tehnyt. Minä vastasin, kuten olin vastannut jo monta vuotta: painiskelemme lasten ruoka-aineallergioiden kanssa, yöt menevät heräillessä, vaippaa vaihtaessa ja itkuista vauvaa kanniskellessa. "Mutta onneksi tunnelin päässä näkyy valoa! Se koulu viimeinkin alkaa, voitko kuvitella, mä itkin monta päivää onnesta, oi, oi, oi, oi, nyt se on ohi, se on OHI", pulputin. Voimaannuttavaa sinkkukesää viettävä ystäväni katsoi minua hitaasti ja kysyi: "Niin, mutta mitä
sulle kuuluu? Mitä
sä ajattelit tehdä? Milloin
sä menet takaisin kouluun?". En muista, mitä sopersin vastaukseksi. Olin liian hämmentynyt, aivan liian vihainen ja loukkaantunut. Lähdin kotiin itku kurkussa, häpeissäni. Kotiin tullessani tilitin, kuinka toisille mikään ei riitä, kuinka minä en koskaan riitä. Olin tehnyt töitä, ollut lasten kanssa, parhaani mukaan tukenut ja tsempannut, ja kun viimein raskaaseen ja stressaavaan kauteen oli näkyvissä päätös - olimmehan siirtymässä ennakoitavampaan ja varmempaan jaksoon elämässämme - sain vain vihjauksen tehdä enemmän, yrittää enemmän. Tai siltä se minusta silloin tuntui.
Illalla nukkumaan mennessäni tajusin, ettei kukaan ollut aikoihin kysynyt, mitä minulle kuuluu. Mitä minä halusin. Mikä minua kiinnosti. Kauheammalta tuntui, kun tajusin, etten itsekään ollut aikoihin miettinyt, kuka olen ja mitä haluaisin. Olin jo vuosia ajelehtinut. Luottanut siihen, että elämä ottaa ja elämä antaa.
Silloin minä päätin ilmoittautua aikuislukioon. Tavoitteenani oli suorittaa suuressa viisaudessani kesken jättämäni lukio loppuun ennen hoitovapaan päättymistä, siis vajaassa kahdessa vuodessa.
Kahden lukuvuoden ajan istuin neljänä arki-iltana viikossa koulussa, ja voi pojat, ne olivat ihania iltoja! Yhtä valkoviinipullon ja katkerien epätoivonkyynelten kanssa vuodatettua fysiikan verkkokurssia (kiitokset vain kärsivälliselle ja lempeälle opettajalle) lukuunottamatta menin kouluun aina mielelläni. Suhtauduin varsin avoimesti kurssisisältöihin.
Pakkoruotsin sijaan näin mahdollisuuden oppia "uuden" kielen ja mahdollisuuden hyötyä siitä työelämässä, historian kurssien jälkeen lähdin kiertelemään keskiaikaisia kirkkoja kaupunkilomilla ja äidinkielen kurssit saivat minut palaamaan rakkaan lukuharrastukseni pariin, joka oli jäänyt yövalvomisten ja Netflixin jalkoihin.
Eniten opin kuitenkin itsestäni. En ole koskaan ollut erityisen määrätietoinen tai suunnitelmallinen, mutta perfektionisti kyllä. Mihin olen ryhtynytkin, olen halunnut tehdä sen niin hyvin kuin suinkin osaan. Opettajani kannustivat aina minua yrittämään parhaani - mutta muistuttivat että se riittää
aina, ylsi sillä sitten läpipääsyyn matematiikan kurssilla tai laudatureihin ylioppilaskirjoituksissa.
Ja nyt seuraa lyhyt mainostus. ;) Minä kävin aikuislukioni muutamaa verkkokurssia lukuunottamatta lähiopintoina
Helsingin aikuislukiossa, jota voin lämpimästi suositella kaikille tavoitteista ja lähtökohdista riippumatta. Mielestäni koulumme (tai entinen kouluni) on kyennyt hyvin saumattomasti vastaamaan erilaisten opiskelijoiden ja oppijoiden tavoitteisiin, aikatauluihin ja haasteisiin. Moni opiskelee työn tai perheen ohella, joten tunneille pääseminen ei aina ole mahdollista tai kuten omassa tapauksessani, opiskelu on käytännössä mahdollista vain tunneilla. Minulle tiivistahtinen lähiopetus (eli illan oppitunnit) sopi paremmin kuin itsenäisempään työskentelyyn ja opiskeluun perustuvat verkkokurssit tai harvempien lähiopetuskertojen monimuotokurssit (kerran viikossa lähiopetusta) tai etäkurssit (pari kertaa jaksossa lähiopetusta). Oman lukuvuoden kurssien räätälöiminen omiin tarpeisiin ja aikatauluihin oli siis hyvinkin helppoa. Sekä verkkokursseilla että lähiopetukseen perustuvilla kursseilla opettajat pystyivät huomioimaan aikuisopiskelijoiden varsin rajallisen ajan ja tarjoamaan kotona tapahtuvaan työskentelyyn hurjasti lisämateriaalia ja apuvälineitä YouTube-videoista sanastoharjoitusapplikaatioihin ja dokumenttisuosituksiin.
Terveystiedon kirjoituksiin "harjoitellessani" katsoin Areenasta Akuuttia ja Aamutohtoria Ben&Jerry's-purkin kanssa riippukeinussa ja väitän, että puolet ruotsin aineissa käyttämistäni fraaseista on
Solsidanista ja
Lola upp och neristä tuttuja. 20 vuotta Emmerdale-fanitusta saattoi niin ikään vaikuttaa englannin kuuntelukokeen hyvään pistesaldoon.
Aikuislukiomme opettajat ovat aktiivisesti pyrkineet murtamaan opiskeluun ja koulumenestykseen liittyviä myyttejä. Ulkoa opettelun sijaan asioita, niiden välisiä suhteita ja merkityksiä kannustetaan
ymmärtämään. (Tunti)määrän sijaan painotetaan opiskelun
laatua. Oppimisvaikeudet nähdään esteiden sijaan haasteina, joihin tartutaan yhdessä, ongelmia ratkoen.
![]()
Minusta tuntui oudolta, kun niin moni juhlissani kiitteli, kuinka suuren työn olen tehnyt ja kuinka ahkera olen ollut. Minä itse näet näen asian niin, että
minä olen aina ollut vastaanottava osapuoli. Se, joka on juossut tunnille sydän hakaten viimeisellä sekunnilla ja nauttinut valmiista paketista. Olen ottanut hyvän takanoja-asennon penkissäni ja kuunnellut viherhiukkasten sielunelämästä ja siirtomaavallasta, mennyt kaupan kautta kotiin nukkumaan ja tullut seuraavana iltana takaisin. Helppoa kuin nakki, kuten meillä tavataan sanoa.
Minulle käänteentekevintä aikuislukiossa on ollut huomata, ettei virheettömyys ole täydellistä. Olen aina hävennyt sitä, kuinka paljon puhun, miten puhun ja mitä mietin. Olen salaa toivonut, että olisin vähemmän puhelias (yritän kyllä!), vakavasti otettava ja viileän asiatyylinen. Viimeistään aikuislukiossa huomasin, että on ihan ookoo puhua tuhat sanaa minuutissa (suora lainaus perhepiiristä), ottaa kantaa ja käyttää hashtageja äidinkielen ja kirjallisuuden ylioppilaskokeessa. Ja kun sain olla oma itseni, häpeämättä ja anteeksi pyytelemättä, avautui elämässäni uudenlaisia ovia. Löysin syitä tavoitella jotakin, ja vielä enemmän syitä uskoa siihen, että pystyn saavuttamaan asettamani tavoitteet. Samanlaisen kehityksen havaitsin useassa opiskelukaverissani. Vanhat käsitykset itsestä oppijana, opiskelijana ja ihmisenä murtuivat.
Ja tässä minä nyt olen. Minä olen ylioppilas. Ja minä olen valtiotieteiden ylioppilas. Ja niin onnellinen juuri nyt.
