Tämä postaus on osa perhebloggaajien itsensä käynnistämää #Vanhemmatrasismiavastaan-kampanjaa
Kun minä tulin äidiksi, tuntui, että kannoin kaikkien maailman lasten tuskaa harteillani. En katsonut kuukauteen uutisia, koska en voinut kohdata otsikkoja kaltoinkohdelluista, surmatuista tai akuutin kriisin keskellä olevista lapsista ajattelematta, että mitä jos minun tyttäreni olisi samassa asemassa. Mitä jos me emme olisi näin onnekkaita. Jos minä eläisin kriisin keskellä ja pyrkisin pois henkeni uhalla, minkälaista vastaanottoa toivoisin perillä?
Viime aikaiset tapahtumat, kriisit ja konfliktit ovat nostaneet allekirjoittaneenkin varpailleen. Millaisessa maailmassa minun lapseni kasvavat aikuisiksi - ja millaisessa toisten vanhempien lapset eivät? Entä millaisessa maailmassa jonkun toisen lapsilla ei ole mitään? Millaisessa maailmassa äidit, isät ja lapset elävät pelon ja sodan keskellä, vailla perusturvaa, toimeentuloa tai varmuutta - eivätkä edes niin kovin kaukana?
Tässä maailmassa. Vuonna 2016.
Paljolti kyse on siitä, miten asioihin haluaa suhtautua. Kun viime viikolla luin politiikan parissa työskentelevän (aikuisen) ihmisen vihapuhetta virpovia muslimilapsia ja heidän kulttuuriaan kohtaan, olin pöyristynyt. Minun ensimmäinen ajatukseni muslimivirpojista (joita muuten on käynyt ovemme takana, ööm, kymmenen vuoden ajan?) oli vallan toisenlainen: miten hienosti he ovatkaan integroituneet osaksi meidän kulttuuriamme ja perinteitämme!
Me voimme kouluttautua ilmaiseksi, ja meitä kouluttamassa ja opettamassa ovat akateemisesti koulutetut, ammattitaitoiset ihmiset. Jo ennen syntymäämme olemme perusterveydenhuollon piirissä. Meidän vanhuutemme ja hoitomme on turvattu, emme me kuole vanhuuttamme katuojiin. Syrjäytyneistäkin pidetään huolta. Köyhyys on suhteellista, ei absoluuttista. Lapset saavat peruskoulutuksen ja järjestelmämme vuoksi kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet edetä elämässään, kouluttautua. Yhteiskunta tarjoaa tukiverkon ja pelastusrenkaan niille, joilla ei sitä ole. Me emme kuole hoidettavissa oleviin sairauksiin rahanpuutteen vuoksi. Emme puhtaan veden puutteeseen tai siviiliasutukseen kohdistettuun pommiin. Ei ole vaikeaa nähdä, miksi Suomi tuntuu toisaalla lottovoitolta, utopialta ja unelmalta. Me olemme ihan helvetin onnekkaita - eikä se oikeastaan ole yksinomaan meidän ansiotamme. Ja juuri siksi meidän ei pitäisi myöskään olla ylimielisiä tai ylemmyydentuntoisia, nostaa itseämme jalustalle.
Me asumme monikulttuurisessa lähiössä, joten meille erilaista etnistä taustaa edustavat naapurit ja puistokaverit ovat tuttuja, eivät pelottavia tai outoja. Monikulttuurisuus on luonnollinen ja arkinen osa elämäämme niin kouluissa, kerhossa, pihalla, kaupassa, terveyskeskuksessa kuin neuvolassakin. Liki viisivuotias esikoiseni kerran niin osuvasti totesi, että me puhumme suomea, Seikkailija Dora englantia ja naapurissa asuva Linnea kiinaa - ja hänestä se on maailman luonnollisin asia.
Suurimpana syynä neutraaliin suhtautumiseen pidän kuitenkin kotoa saamiani arvoja ja kasvatusta - minut on opetettu kunnioittamaan ja arvostamaan ihmisiä tasa-arvoisina yksilöinä heidän etnisestä taustastaan, kielestään tai kulttuuristaan riippumatta. (Tiedän, olen enemmän saamani kotikasvatuksen tulos kuin toisinaan haluaisinkaan uskoa.) Ja saman olen aina halunnut opettaa lapsilleni.
Rasismin historia on pitkä ja värikäs, ja toivon, että me voisimme omalta osaltamme vaikuttaa historian kirjoitukseen seuraavien sukupolvien kohdalla. On bullshittiä sanoa, että nämä ovat minun (myrkyllisiä) ajatuksiani, ja että lapseni tekevät aikanaan omat valintansa. Lapset kyllä omaksuvat muutakin kuin satunnaiset perkeleet ja joulunviettoperinteet, valitettavasti. Ei ole arvo-bingon oivallista sattumaa, että puoluekantani on ollut selvä aina (vaikka kotona ei olekaan puhuttu varsinaisesti politiikasta ja vaikka aikuisena teenkin tietysti omat päätökseni) tai että rakastan kotikaupunkiani. Noin niinkuin esimerkiksi.
Minä en halua tulla kohdatuksi tai kohdelluksi ihonvärini, kansallisuuteni tai taustani vuoksi, vaan koska olen arvokas ihminen, yksilö, aivan kuten kurssikaverini Mahamedkin on. Rasisminvastaisen viikon henkeen sopivasti ja viime aikaisesta kommentoinnista suivaantuneina päätimme perhebloggaajaporukalla näyttää toteen, että on toisenkinlaisia mielipidevaikuttajia. Sellaisia, joiden ei tarvitse vihata, lynkata, alatyylisesti ja huutomerkein solvata suvakiksi, kiihottaa kansanryhmää kohtaan tai lietsoa omalla pelollaan joukkohysteriaan. Tämäkin postaus on osa #Vanhemmatrasismiavastaan-kampanjaa tällä rasisminvastaisella viikolla.
Sinä voit osallistua tykkäämällä esimerkiksi hyvien rasisminvastaisten uutisten ja kannanottojen jakamiseen keskittyvästä #Vanhemmatrasismiavastaan-facebook-sivusta, sen postauksista tai vaikka tästä postauksesta. Tai postaa yllä oleva kuva Instagramiin tai Facebookiin hashtagilla #vanhemmatrasismiavastaan, kirjoita blogipostaus tai jaa seinälläsi sellainen. Kun pieni mutta äänekäs ryhmä nousee poteroistaan levittämään lapsiinkin kohdistuvaa vihapuhetta ja pilkkaa, levitetään me suvaitsevaisuutta ja ajatusta kulttuurirajat ylittävästä oikeudesta ihmisarvoon ja hyvään elämään.