Viisi vuotta sitten tähän aikaan me olimme puolitoista tuntia vanhan tyttövauvan onnellisia mutta väsyneitä vanhempia (lapset kasvavat, mutta edelleen ollaan samalla tiellä - onnellisia ja väsyneitä), vailla minkään valtakunnan käsitystä siitä, miten elämä tulisi muuttumaan, millainen meidän perheestämme kasvaisi tai millainen maailma meitä odottaisi perheellisinä, sairaalan seinien ulkopuolella.
Viisi vuotta maailman ihanimman ja kauneimman pikkutytön äitinä on opettanut minulle enemmän, kuin mikään muu tähän mennessä. En koskaan ajatellut, että voisin rakastaa näin (tai kokea yleensäkään tunteita koko skaalalta) elää sellaisessa univajeessa vuosikausia, yrittää, ponnistella oikeasti, onnistuakin joskus. Ja vaikka päiviin mahtuu monenlaisia hetkiä, tunteita ja ajatuksia, niin silti viiden vuoden ajan mä olen mennyt nukkumaan iltaisin ajatellen, että asioiden piti mennä juuri näin. Ja että meillä on niin paljon, mistä olla kiitollinen.
Nyt on näin - ja näin on hyvä.
