Kunhan tästä pikkupikkupikkuvauva-ajasta selvitään. Kunhan vauvavuodesta. Tästä marraskuusta. Joulukuusta. Muutosta. Putkiremontista. Ajattele elämää sitku toi kakkonen on vuoden vanha. Sitku mä en oo lihava ja raskaana ja näin herkillä. Sitku se on kaksi ja vauva kaksi kuukautta. Sitku sä pääset sinne kouluun. Sitku mä pääsen sinne kouluun. Sitku tuo pienin täyttää vuoden. Sitku sä pääset pois koulusta - ja kun mä myös. Sitku ne kirjoitukset on ohi. Sitku on joulu ja loma. Sitku mä nämä jutut vaan saan pois alta.
Ja sanat, jotka niin usein kuulen omasta suustani: ajattele elämää sitten kun tuo pienin on saman ikäinen kuin esikoinen. Koska elämä sisäsiistin, samalla kielellä kommunikoivan (niin, sitä klingonia emme ymmärrä), seurapiirirakon omaavan tyypin, joka osaa ajaa ilman apupyöriä - oi, sen on tunnuttava niiiiiin helpolta!
Hetkessä elämisen tai keskeneräisyyden sietämisen taito.... Niin, kumpaakaan ei viisi vuotta äitinä tai yksitoista vuotta jokaista askeltaan tarkasti miettivän miehen rinnalla pysyminen ole minulle opettanut.
Isäni tapaa aina sanoa, että jos hän olisi nimennyt lapsensa sen mukaan, millä sanoilla he useimmin aloittavat lauseensa, olisi hänellä Mutku, Sitku ja Eiku. Ja vaikka minä ennen olin Mutku, huomaan yhä enemmän ja useammin aloittavani sanomalla sitku. Sitten kun.... Kunhan vaan.... Mutta ajattele...
Yllä oleva kuva Rakveren keskiaikaisen linnapuiston ritariturnajaisista kuvaa elämäntilannettani (koska olen siinä urheilullinen, kuten aina, hehe) juuri nyt paremmin kuin mikään muu. Syöksyn seiväs kädessä kohti kuvitteellista vihollista ja väistän täpärästi riisisäkkiä - kiljuen, silmät kiinni ja yleisö taustallani.
Onneksi sitkujen sävy on hiljalleen muuttumassa yrityksistä saavuttaa zeniläinen mielenrauha Huvikummussa ihan oikeiksi haaveiksi ja niiden luonnosteluksi. Yhtäkkiä - tai siis oikeasti aika kovan työn ja valvottujen öiden jälkeen - monesta salaisesta unelmasta uskaltaa jo puhua kuiskaten ja kaukaisilta tuntuvat tavoitteet tai suunnitelmat tuntuvat olevan käsillä. Vaikka siis se pienin ihminen kotonamme ei puhukaan samaa kieltä kanssamme, ole viisivuotias, ei ole joulu eikä liioin edes loma.
Mutta en silti malttaisi odottaa, että voisin sanoa: nytku (eli nyt kun).