"Mä vihaan sua ja toivon, että sä et olisi koskaan tullut mun äidiksi! Mä vihaan sitä kun sä peset perunat! Mä vihaan sitä kun sä et anna mulle mehua! Mä vihaan sua koska sä oot niin ÄLLÖTTÄVÄ! Mee Ruotsiin!".
Ah. Arki.
Ennen lapsia minulla oli jonkinlainen käsitys uhmaiästä ja itsenäistymisen kausista, kehitysvaiheista ja niihin liittyvistä kriiseistä. Siis lähinnä sellainen Minttu-kirjamainen ajatus siitä, että kävisimme periaatteellista keskustelua karkkihyllyn ääressä tiistaina rajoja ja rakkautta-hengessä ja sopisimme erimielisyytemme sitten käymällä kirjastossa lainamaassa lintukirjan (ja trust me, yritetty on - maksoinkin siitä revitystä lintukirjasta suolaiset 32 euroa).
Ajatus periaatteellisista taisteluista, rajoista ja rakkaudesta mureni viimeistään esikoisen uhmakauden alkaessa, siis reilun vuoden vanhana. Voi olla, että olen sanonut näin aiemminkin, mutta tuntuu, että juuri tämä meneillään olevan kausi tuntuu raskaimmalta tähän astisista - ainakin nyt, kun mies on palannut kouluun, mutta kerhot eivät ole vielä alkaneet ja sadepäiviä on takana useampi.
Esikoisen kanssa on eletty pidemmän aikaa jonkinlaista suvantovaihetta; asiat ovat pitkälti sovittavissa, neuvoteltavissa tai perusteltavissa, mitä hän nyt huutelee kaksi kertaa päivässä muuttavansa mummolaan koska me käskemme pestä hampaat vaikka niin väsyttäisi/jalkaan sattuu/naapurikaan ei pese tähän aikaan/huomenna on kuitenkin tanssitunti/ei ole syöty herkkuja/hän ei koe tarvitsevansa aikuisia elämäänsä koska Peppi Pitkätossullakaan ei niitä ollut.
Pian kaksi vuotta täyttävän kuopuksen ja joulun alla neljä vuotta täyttävän keskimmäisen elämässä sen sijaan myrskyää. Temperamentiltaan voimmakkaimmailta kuopukselta sitä olen tavallaan osannut odottaakin - hän on vauvasta saakka osannut vaatia ja ottaa oman tilansa, ja esimerkiksi konttaamaan lähteissään tyynesti kontannut lattialla leikkivien sisarustensa yli ja purrut aina takaisin. Hänen ongelmansa selkeästi on, ettei meillä ole liiaksi asti yhteisiä sanoja, ja suurimman osan aikaa meille on hyvin epäselvää, mikä hänen mieltään painaa. Suuttuessaan hän repii vaatteet päältään, repii omia hiuksiaan, puree käsiään ja hakkaa päätään lattiaan - otsassa on jo pidemmän aikaa ollut kestomustelma tästä.
Liki nelivuotiaan kanssa tämä kaikki tuntuu vieraalta ja uudelta. Hän on näet aina ennen ollut sellainen leppoisa, easy-going Yes Man, joka on jaksanut odottaa vuoroaan, osannut jakaa tavaransa ja jonka kanssa asioista on voinut neuvotella - ehkä siksi, että hän on puolitoistavuotiaana puhunut viiden sanan lauseita ja tuskaili kaksivuotissyntymäpäivillään kahden sanan edessä: paineilmakompressorin ja kriisiajan operaatiokeskuksen nimittäin. Ja jotenkin kummassa meille kesän aikana muutti tyyppi, joka irvistelee, pyörittelee silmiään, näyttää kieltä ja kirkuu kuin palosireeni, kotona ja sen ulkopuolella. Tyyppi, joka repii keittiöportit ja liukuovet saranoiltaan, varastaa pikkuveljen tärkeimmät lelut ja heittää tavarat ulos ikkunoista (no okei, se on ollut jo vuoden ajan hänen ikioma show'nsa).
Ja se raivo. Se voi syttyä ihan mistä tahansa. Esimerkiksi....
Näkymättömistä asioista. Joku on vienyt näkymättömän kilpa-auton, kultakolikot, merirosvoaarteen. Sisko kävi haukkaamassa näkymättömästä mehujäästä.
Siitä ettei aamupalaksi syödä posliinista lehmäsäästöpossua ja askillista ksylitol-pastilleja.
Joku toinen sai enemmän jotain, painoi ensin jotain nappia tai valokatkaisijaa, sai ensin ruokalautasen eteensä tai isomman monivitamiinitabletin.
Koska uimahalli on kiinni ja naapurit eivät ole kotona.
Koska kengät jalassa ei saa kävellä sisällä ja koska ulkona niitä kielletään ottamasta pois.
Kun äiti ei ota riittävän nopeasti syliin ja kun äiti ei saa ottaa syliin. Eikä katsoa. Eikä koskea. Eikä poistua.
Koska meillä ei ole poroa tai ponia parvekkeella.
Koska lähteminen on arsesta. Samoin hammaspesut, vaatteiden pukeminen, ruoan valmistumisen odottaminen ja kylvystä pois tuleminen. Esimerkiksi.
Facebook-seinäni yläosassa luki tänä aamuna: "Mitä mietit, Anna?". Mietin, että vaikka lasi on läikkynyt ja perintömaljakot putoilleet, on se kuitenkin puoliksi täynnä. Tänään valjastin lapset viinirypälepalkkion turvin siivousavuksi, kun vesimukit lentelivät ja Duplo-laatikot oli kumottu. Kahdella vedellä kostutetulla harsolla ja viinirypälekulholla sai aika paljon aikaan - tai ainakin itse ehdin imuroida ennen lattioiden pesua.
Ja vaikka he aamun olivat kinastelleet, tuli viinirypälekulhon äärellä hiljaisuus. Ehkä osin siksi, että laitoin Peltorit päähän. Sellaiset pitäisi kyllä ujuttaa äitiyspakkaukseen niiden tsiljoonan huonosti istuvan potkupuvun sijaan, sanonpahan vaan.
Kuvissa näkyvät Mainion iki-ihanat Visiot saatu Lilla Companylta ja kuvatkin ovat siis keväältä. (Ymmärrätte varmaan miksi.)