Tänä syksynä kerhoreppuja pakataan kolme.
Keittiöportti hajosi, eikä uutta ostettu. Kukaan ei enää kaiva metreittäin leivinpaperia tai räjäytä kahtasataa muovipilliä lattialle valvovan silmän välttäessä (toivottavasti).
Vähään aikaan kukaan ei ole tunkenut suuhunsa mitään pientä. (Hamahelmiä tosin olen kaivanut pinseteillä niin nenästä kuin hampaista.) Viime kesänä pelkäsin kuopuksen tukehtuvan barbiein kenkiin.
Esikoinen aloitti tanssitunnit, liki neljävuotias odottaa ensimmäistä nassikkapainia kuin kuuta nousevaa.
Kaikki kolme ovat jo pitkään nukkuneet samassa huoneessa. Sängyn alla vaanivien mörköjenkin määrä on ollut pidemmän aikaa jyrkässä laskussa.
Vaippoja kuluu aika vähän.
Tutti jäi Muumimaailmaan kesällä, eikä sitä ole kyselty sittemmin.
Apupyörät jätettiin alkukesästä.
Esikoinen venähti kesällä kaksi vaatekokoa, kuopus yhden.
Kahden allergisen lapsen sijaan meillä on enää yksi, hänkin enää vain maidoton-kananmunaton-dieetillä.
Ja kun minä iltapäivisin lounashulinoiden ja pakollisten siivoushommien jälkeen keitän kahvia ja istun alas, on lastenhuoneessa melko hiljaista. Tai jos ei hiljaista, niin ainakin sopuisaa. Ei aina, mutta suurimman osan ajasta.
Esikoinen tavailee kirjaimia ja joitain sanojakin.
Kuopuksen kaksivuotissyntymäpäivät lähestyvät.
Raskauskiloja siis tuskin voi kutsua enää raskauskiloiksi. Aloitin lenkkeilyn.
Olen pitänyt kiinni 10 000 askeleen päivätavoitteesta. Kun kuopuksen synnyttyä sain aktiivisuusrannekkeen, kertyi askelia kahdesta kolmeen tuhatta.
Ja kun suljen oven perässäni, ei kukaan huuda perääni.
Ensi viikolla palaan siis kouluun hyvillä mielin (okei, olen kaivannut sitä aivan sairaasti).
Elämä on pidemmän aikaa ollut jollain tavalla melko ennakoitavaa; elämänrytmi ja arki lasten kanssa on ollut aika tasaista. Useimmiten. Mutta mitä tapahtuu vuoden päästä tai missä silloin olen, sitä en tiedä.
Vähän aikaa sitten ihan oikeasti tajuntaani nimittäin iskeytyi se tosiasia, että tämä lienee viimeinen syksyni lasten kanssa kotona. Toisinaan mietin haikeana ajan kulua, ja sitä, että olenkohan ollut näinä vuosina edes riittävän hyvä tai välttävä äiti. Paikalla olen ollut kyllä, läsnäolosta en tiedä. Liikkuvaan junaan syntyneet lapset ovat pakostikin mukautuneet osaksi meidän vanhempien koulu-ja työkuvioita.
Ja vaikka olo on hetkittäin haikea, tiedän, että juuri näin on hyvä. Aika aikaansa kutakin. Joku sanoi kerran, että harmittaa varmaan olla tässä, kun olisi voinut olla niin paljon enemmänkin, olla jotain enemmän. Minusta taas tuntuu, että minä en olisi minä, emmekä me olisi me, jos emme olisi tehneet juuri näin - oikeita asioita vähän hassussa järjestyksessä. Olen saanut enemmän, kuin mitä koskaan osasin odottaa.