Se on kytenyt pinnan alla jo aika kauan. Tunne siitä, että meille mahtuisi vielä yksi. Yksi, joka tekisi meidät onnellisiksi, ja jonka me haluaisimme tehdä onnelliseksi. Emme ole välttyneet epäröinniltä tai epävarmuudelta. Onkohan meistä tähän vielä, lapsetkin kun ovat niin hirmuisen pieniä? Lapset ovat miettineet uudelle potentiaaliselle perheenjäsenelle nimeäkin: Sissi jos se olisi tyttö, Lucky jos se olisi poika (ja minua tämä naurattaa aivan tajuttomasti). Monen monta vuotta olemme tunteneet, että tästä sirkuksesta puuttuu yksi jäsen. Karvainen ja nelijalkainen nimittäin.
Koiraperheessä ja aktiivisten koiraharrastajien keskellä kasvaneena vuodet ilman koiraa ovat tuntuneet erilaisilta. Loskaisina ja pimeinä marraskuun aamuina lemmikittömyys on tuntunut helpottavalta, mutta rauhallisina koti-iltoina olen kaivannut metsäpolkua, sateen jälkeistä raikasta tunnetta ja ripeää askellusta. Tassupyyhettä ja märän koiran tuoksua - minusta se on aina ollut mitä ihanin! Lapset ovat kulkeneet isovanhempien mukana reippailla koiralenkeillä ja rattaita käytetään yhä vähemmän muutenkin, mutta itseäni tietysti eniten mietityttävät ne lenkit, joille lapset pitäisi ottaa mukaan sitten joskus.
Meillä aikataulut ovat melko joustavat, ja melko suuren osan ajasta joku on vielä toistaiseksi kotona. Ensi syksynä tilanne onkin oletettavasti vallan toinen, joten koiran ottaminen ja sen sopeuttaminen uuteen kotiin pitäisi tapahtua ennen syksyä. Olemme tutkineet pentuvälityslistoja, sukutauluja ja tutkineet kasvattajien nettisivuja. Kuume kasvaa, eikä tämä tunnu helpottavan.
Koska me olemme tykänneet koirien kanssa harrastamisesta, on meille selvää, että koiran tulisi olla aktiivinen, riistaviettinen, jokseenkin miellyttämisenhaluinen ja määrätietoisella otteella koulutettavissa, sosiaalinen sekä kohtalaisen kokoinen. Minä itse kaipaan lenkkikaveria joka ei nurise rumasta fleecehaalarista tai väärän värisistä hanskoista, mutta kaipailen toisaalta yhä vähän näyttelyihin ja agilityyn. Mieheni taasen etsii luotettavaa karvaista kumppania metsästyshommiin, ja tämä harrastus edellä mennään. Olemme vuoden verran pyöritelleet asiaa mielessämme ja tutkineet rotujärjestöjen sivuja ja keskustelupalstoja, tehneet testejä ja kyselleet kokemuksia kavereilta samassa elämäntilanteessa.
Meitä eniten kiinnostaisi bretoni tai pienimünsterinseisoja, jotka tuntuisivat kuvausten puolesta vastaavan eniten meidän tarpeitamme ja sopivan meille. Mikä mietityttää, on aktiivinen koira, kerrostaloasunto, ja aika, jonka olisimme poissa ensi syksystä lähtien, eli kun koira joutuisikin viettämään yksin kotona 6-8 tuntia päivässä - tosin niin varmaan joutuu suurin osa koirista maalla ja kaupungeissa.
Onko teillä kokemusta riistaviettisistä metsästyskoirista ja lapsista - noin niinkuin yhdessä siis? Mikä on toiminut, mikä ei?
PS. Kuvan haukkunaattori ei liity tapaukseen kuin koirakuumeen nostattajana. Se asuu tyytyväisenä mummolassa, onnellisen tietoisena siitä, että lapsemme a) jättävät sen omiin oloihinsa ja b) yltävät namupalapurkille.