Huh, viime viikkoja! Me olemme syöksyilleet viimeisen viikon verran paikasta toiseen, vaihtaneet läpsystä paikkaa ja turvautuneet lapsenvahtiapuihin. Palasimme eilen kylpyhuoneen lattiaremontin jälkeen anoppilasta kotiin, tosin pölyhuiskat ja mopit edellä. Kuuden kotoa poissa vietetyn päivän jälkeen palaaminen tuntui hassulta. Kaikki ne omat tavarat omilla paikoillaan, tuttu kaaos työhuoneen lukittujen ovien takana, oma kahvikuppi, miehen kainalo (valtasimme Allun kanssa vuodesohvan ja mies joutui lattialle patjalle).
Esikoinen itki jo pari päivää ennen lähtöä, ei olisi halunnut mennä kotiin. Ehdotti, että muuttaisimme mummin alakertaan ja söisimme aamupalaa aina yhdessä. Kaksivuotias itki ja karjui kumpanakin kerhopäivänä kun ulko-ovi välissämme sulkeutui, olisi halunnut kotiin kanssani. Kuopus karjahteli ja osoitti mieltään kuten kotonakin, mutta sylittelijöitä riitti ja lattialle putoavat välipalat korjasi koira.
Kun viettää enimmän osan päivistään yksin lasten kanssa, tuntuu toisinaan taivaalliselta sekin, että aamukahvikupillisen lomassa voi päivitellä säätä, ja että asioilleen voi lähteä joustavammin varmana siitä, että kaikki sujuu hyvin kun suljen oven takanani. Tällä viikolla palasin osapäiväisesti ja pääasiassa itsenäisesti työskennellen jatkamaan kesken jääneitä opintojani, toiveena saada tänä kotihoidon aikana paketti kasaan, enkä olisi selvinnyt ensimmäisestä viikosta, kaikesta säädöstä ja lähdöistä ilman lapsia hoitavaa anoppiani (tusen tack!). Kävimmepä miehen kanssa treffeilläkin, ihan kahdestaan!
Tuntuu, että asiat alkavat hiljalleen rullaamaan elämän kaikilla osa-alueilla. Lasten kanssa elämä on pääasiassa aika tasaista (tai niin tasaista kuin se kolmen alle viisivuotiaan kanssa voi olla - meillähän huutaa AINA joku), kumpikin meistä vanhemmista on löytänyt oman juttunsa ja paikkansa, kotona vallitsee hallittu kaaos. Seiniä maalataan, kahden vuoden puheen jälkeen taulut ovat löytäneet seinille. Esikoinen aloittaa tänään tanssitunneilla käymisen, minä pakkasin laukkuun koulukirjan. Pitkästä aikaa kaikki on jotenkin aika.... Kitkatonta.
Vaikka siis läpsystä vaihto-meininkiähän me juuri nyt eletään. Suunnittelemme viikkoja ja opintoja eteenpäin niin, että toinen tulee lasten kanssa puoliväliin matkaa vastaan, tai joku tulee meille vartiksi lastenhoitoavuksi, jotta hän ehtii kotiin ja minä ehdin lähteä.
Ruuhkavuodet, voi, ruuhkavuodet.
Blogi on ollut tällä viikolla hiljainen, koska mikään muu ei ole ollut. Kamera oli mukana, mutten tainnut kaivaa sitä kertaakaan esiin. Sekin tuntuu välillä ihan hyvältä.
Kuvat Instagramistani (@lapsellistablogi).