Hän on persoonallinen. Hän on ihana. Hän on tänään kolmevuotias. Hän puhuu kuin papupata (toisinaan ihan puppuakin), juoksee kiharat hulmuten ja rakastaa pikkuautoja. Hän kulkee kotona tuima ilme kasvoillaan, korjaa muovisella ruuvimeisselillään milloin autoja, milloin tv-tasoa, ja jos hän saisi päättää, syötäisiin meillä aina nakkeja ja makaroonia, ja kuljettaisiin ulkona vain tiikeripaidassa ja kumisaappaissa. Hän kertoo olevansa iso kerhopoika, josta aikuisena tulee joko Jeesus (kiitos vain kirkon päiväkerholle), dinosaurus tai korjaaja.
Hän on impulsiivinen pikkupoika, joka toimii hetken mielijohteesta, hiljaa ja salamannopeasti. "Mutta kun mulle tulee aina niitä ajatuksia", hän itse selittää. Hän on tekijä, ja hän on tarkkailija. Sellainen, jota ujostuttavat onnentoivotukset, joka katsoo ihmisiä tarkkaavaisesti silmiään siristellen, ja joka on äärimmäisen empaattinen. Lapsi, joka kauhuissaan istui sylissäni ja itki, kun lastenelokuvassa lentolisko varasti dinosauruksen munan (toisen äidin vauvan!) ja kun lastenteatteriesityksen päätteeksi toukasta kasvoikin perhonen (hän luuli toukkaraasun joutuneen hämähäkkien syömäksi).
Hän on sosiaalinen, hän on puhelias. Hän tervehtii kaikkia vastaantulijoita, heittää yläfemmat lähettien kanssa ovensuussa, kertoo Neflix-sarjoista kaupan kassalla ja haluaa soitella mummeille.
Tällä hetkellä hän eniten odottaa pääsevänsä hammaslääkäriin ja uimahalliin, ja HopLopiin sitten kun hammaspesuvihkonen on täynnä. Kovimpia juttuja tällä hetkellä ovat supersankarit, kerhokerta päivän henkilönä, hälytysajoneuvot, pikkuautot ja se, että lehmänmaito ollaan onnistuttu palauttamaan ruokavalioon pieninä määrinä varsin menestyksekkäästi.
Jokainen lapsistamme on ehdottomasti oma persoonansa, mutta keskimmäinen, pojista vanhempi, on sisaruksistaan poiketen enemmänkin pohdiskelija kuin toimija. Toivottomaksi toisinaan tekevästä uhmaiästä huolimatta tunnistan yhä hänessä sen leppoisan ja lungin vauvan, joka kaksi vuotta sitten ensiaskeleita ottaessaan kehuni kuullessaan kävi lattialle makaamaan ja laittoi silmät kiinni. Uhmaikä näkyy, mutta harvemmin kuuluu. Äänekkään protestoinnin ja vastarinnan sijaan hän yleensä olkiaan kohauttaen sivuuttaa kiellot ja säännöt. Kun pari viikkoa sitten tivasin, että sinäkö täällä levität kukkamullat lattialle ja piirrät permanenttitussilla seiniin sillä välin kun äiti laittaa pyykkejä kuivumaan, katsoi hän minua lautasen kokoisilla silmillään mietteliäänä, ja vastasi sitten tyynesti: "niin no... näköjään".
Yhtä hyvin minä voisin todeta, että niin no, näköjään työn alla ovat viralliset kolmevuotiskuvat. (Ja ne kaksivuotiskuvatkin.) Siksi kuvat kesältä, hänen suosikkiasustaan ja suosikkilelustaan.
Synttäreitä juhlittiin kaikessa hiljaisuudessa, matalan kynnyksen bileinä koulujen päättymisen ja hautajaisten jälkeen. Päivänsankarin mielestä kaikki tarvittava kuitenkin löytyi: kaverit, mummot, pikkuautot ja kakku. Mitäpä muuta sitä voisikaan toivoa.