Ajatuksia rakkaudesta ja avioliitosta

Tänään tuli kuluneeksi kolme vuotta naimisiinmenosta. Kynttiläillallisten sijaan kiukuttelimme toisillemme kiireessä aamulla, kävimme läpi päivän ohjelman, sovimme verhojen ompelusta, kauppalistasta ja jaoimme kahvipannun kahteen termosmukiin. Ihan tavallinen aamu siis.

Ennen naimisiin menemistä olin vakuuttunut siitä, että päivään liittyisi suuria onnen purkauksia, vaaleanpunaista höttöä ja kostuneita silmäkulmia - puhuttiinhan aina elämän tärkeimmästä päivästä,  intiaaniviisauksista ja rakkauden laivan purjehtimisesta avioliiton auvoisaan satamaan. Me menimme naimisiin lapsen kastetilaisuuden yhteydessä, vähän extempore ja muutaman päivän varoitusajalla, koska olimme unohtaneet käydä tunnustamassa lapsen isyyden (meistä virallisesti isätön lapsi oli niin hauska kuriositeetti, että unohdimme sen pitkäksi aikaa vielä naimisiinmenon jälkeenkin). Olimme olleet jo monta vuotta kihloissa ja kaiken kaikkiaan seitsemän vuotta yhdessä, meillä oli yhteinen koti ja kaksi lasta, mutta silti salaa ajattelin, että yhteinen sukunimi ja vihkisormus jollain maagisella tapaa muuttaisi kaiken. Mieheni tiesi asiain oikean laidan jo ennen minua - se ei muuttaisi mitään välillämme. Eikä muuttanut.

Meillä on yhteinen sukunimi ja juridinen sopimus, mutta minä uskon, että meidän suhdettamme muuttaneet lupaukset ja päätös yhteisestä tulevaisuudesta, myötä-ja vastamäistä, tehtiin jo kauan ennen papin aamenta. Minä olin tahtonut jo vuosia. Ja niin oli hänkin. Kyse oli vain virallistamisesta.

Silti tunsin saavani hääpäivältä kaiken sen, mitä halusinkin: pitkän mekon, juhlakampauksen, taivaallista kookos-suklaakakkua (kiitos vain anopille), onnistuneet yhteiskuvat, ja tietysti tärkeimmät ihmiset paikalle. Kivat juhlat (flunssasta huolimatta) siis. Minä uskon, että rakkaus ja sitoutuminen on juhlan arvoista - vaikkei se muuttaisikaan itse rakkautta. Kahvitilaisuuden jälkeen jatkoimme sunnuntai-iltaa kuohuviinilasillisten äärellä parhaiden ystäviemme kanssa - kotiverkkareissa ja lasten jo mentyä nukkumaan.

Myös yhteiseltä elämältä ja avioliitolta olen saanut sen, mistä haaveilinkin: kolme tervettä lasta, turvallisen arjen, jaetun elämän, tiiviin perheyhteisön, kannustavan ja rakastavan puolison.

Minä uskon rakkauteen ihan tavallisissa, arkisissa hetkissä. Tunnen oloni rakastuneeksi ja rakastetuksi kun viikonloppuisin lounaan jälkeen istumme kaksin pöydän ääressä juomassa kahvia. Kun keskustan ruuhkassa liikennevaloissa mietimme keittiön seinän väriä. Kun hän tekee iltapalaa, asettaa uuden näytönsäästäjän, selvittää ompelukoneeni langat, rakentaa lasten kanssa Duplo-torneja tai nauraa kanssani. Hetket, jolloin tuntee olevansa turvassa. Jolloin tuntuu, että kaikessa on järkeä, eikä ole kiire mihinkään.

Kolme vuotta naimisissa tai 10,5 vuotta yhdessä - miten sen nyt haluatte ottaakin - ovat opettaneet monia asioita. Ehkä tärkeimpänä ja keskeisimpänä asiana meidän suhteessamme pidän ajatusta tiimistä. Se on katsomista samaan suuntaan, samoihin tavoitteisiin, yhteen hiileen puhaltamista. Se ei tarkoita yhteisiä ystäviä ja leppoisia tuplatreffejä, samoja harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita, vaan sitä, että pyrimme kumpikin omalla tavallamme samoihin tavoitteisiin, yhteisiin haaveisiin. Tällä hetkellä yhteisen tulevaisuuden rakentamista on läpsystä vaihtoa ulko-ovella arkisin, molemminpuolinen tsemppaaminen, kompromissit ja yritys ottaa yhteistä aikaa - olla kasvatuskumppanin ja vanhemman lisäksi myös se puoliso.
Etenkin minulla äitiys ja vanhemmuus jää helposti moodiksi päälle, ja karkaan yhteisistä koti-illoista täyttämään kerhoreppuja, laatimaan ostoslistaa tai täyttämään pyykkikonetta, ja aika usein huomaan puhuvanikin vain lapsista tai kodista. Minä osaan olla oikea elohiiri ja toimin parhaiten silloin, kun päällä on useampi projekti tai suunnitelma, kun hän taas on suunnitelmallinen, rutiineja rakastava ja vapaa-aikaa arvostava tyyppi, joka ei voi ymmärtää, miksi haluan tarkistaa sähköpostit lounaan syömisen lomassa tai lajitella parittomia sukkia kun hän on kokannut herkkuiltapalaa. Hän opettaa minua pysähtymään, ja minä kannustan häntä rikkomaan rutiineja, koska sellaisia me olemme.

Viikonloppuna otamme töiden jälkeen kaksin suunnan miljoonan dollarin tyylillä Tallinnaan, ja suunnitelmakin on selvä: kuivaa cavaa ja kookosjäätelöä. Parasta.