Body Meandi/2nd hand, housut Nosh
Yksitoista kuukautta ja jokunen päivä sitten tähän aikaan olin tujussa keijupölyssä. Hämmentynyt. Onnellinen. Väsynyt. Muistan katsoneeni kelloa synnytysalissa ja miettineeni, että aamulla kun heräisin, olisi laskettu aika. Ja vauva.
Synnytyspäivä oli absurdi. Hidas ja hiljainen. Vietimme vapaapäivää ruokaostoksia tehden. Aamupala ei maistunut, vaikka olo oli levollinen, vähän kipeä. Tuntui, ettei mikään viitannut lähestyvään synnytykseen. Kun Prisman kassajonossa nojasin ostoskärryyn ja hengitin syvään, jättimäistä pallovatsaani pidellen, antoi varmaan kolme ihmistä tietä. Kotiin päästyäni soitin sairaalaan ja sitten äidilleni, mutta kerroin, ettei olisi kiire. Että vielä ne kotiin lähettäisivät. Äidillä oli asiakas, kotona jauhelihakastike tulilla. Kun puolitoista tuntia myöhemmin pääsimme Kättärille, oli sairaalan parkkipaikka täysi ja taivas pilvetön.
Jälkeenpäin naurattaa kun katselen mieheni kuvaamaa videota synnytyssalista. Päivitän Instagramia TENS-laite kaulalla roikkuen ja vastaan sähköposteihin katse lasittuneena. Epiduraalin saatuani kävelin huterin jaloin, katselin ikkunasta ulos. Mietin, olisiko tyypillä hiuksia ja minkä väriset silmät.
Ja kun hän syntyi, näytti hän siltä kuin ajattelinkin hänen näyttävän. Täydelliseltä. Pieneltä (ja vähän vihaiselta vanhalta mieheltä).
Hänen kanssaan moni asia on ollut toisin. Lähdimme kotiin, kun hän oli viisitoista tuntia vanha. Imetys takkusi alkuun, yöt olivat pitkiä ja suurimman osan talvesta taisimme viettää sisällä. Jos vanhempi pojista oli huono nukkumaan, niin en tiedä, millä sanalla kuvailisin kuopusta. Univelkaa on vuodessa kertynyt enemmän kuin osasin ajatellakaan.
Yksitoista kuukautta. Miltei vuosi. Vau.
Niin, ja ne pakolliset stragediset hommelit: kuusi hammasta, neljä sanaa, kolme askelta tuetta. Lusikkalakko. Neljä herätystä yössä. Vauhtia ja virtaa kuin pienessä kylässä - tänään tyyppi kiipeili kerrossängyn tikkaita pitkin ylös....
Mitä kuuluu muille lokakuisille bebeille?