Ja juuri siksi se perheaika onkin tuntunut niin tärkeältä. Ne hetket, kun syödään yhdessä iltapalaa (vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joku katapulttaisi riisipuuroa ikkunaan ja toinen kirkuisi kuin pistetty sika), luetaan iltasatua (sekin on hetki, johon en arki-iltoina enää ehdi mukaan), tai ihan vaan ollaan yhdessä.
Olen viime aikoina miettinyt paljon aikamme suorituskeskeisyyttä, ja sitä, miten ihmisiä mitataan heidän suoristustensa kautta. Moni on hämmästellyt blogin hiljaiseloa, "laiskistumistani", ja aidosti huolissaan kysynytkin, että onko sattunut jotain.
On kyllä sattunut. Elämä nimittäin.
Neljä iltaa viikossa koulussa, päivät lasten kanssa kotona, viikonloput töissä. Lumimyrskypäivinä ja oksennustaudin kiertäessä kerhoryhmää on vain niin paljon palkitsevampaa ja rentouttavampaa tarttua kameran tai näppäimistön sijaan siihen jäähtyneeseen kahvikuppiin. Tai käpertyä tuttuun ja turvalliseen kainaloon katsomaan hyvää elokuvaa. Sinne mihin ei selän takana puhuminen, arvostelu tai muiden odotukset yllä.
Blogi on tuonut minulle paljon hyvää. Väylän itseilmaisuun, ystäviä, mahdollisuuden verkostoitua, rohkeutta vaihtaa alaa, vertaistukea. Ja kuitenkin se on viime kuukaudet ollut paikka, joka ei ole tuntunut omalta, ja johon kirjoittaminen on jännittänyt. Pidän teistä ja siitä, ettette purematta niele asioita. Te olette tiedostavia, rohkeita ja suorasanaisia. Mutta kaikella on kääntöpuolensa. Kun avaa ajatuksiaan - edes pikkiriikkisen - on selvää, etteivät kaikki voi aina olla samaa mieltä. Ja että kaikki eivät osaa ilmaista sitä asiallisesti. Vieraskielisten verbien taivutukseen liittyvistä oikeinkirjoitukseen liittyvät kinat kommenttiboksissa naurattivat siinä missä keskustelu siitä, onko Ilomantsi kylä, kunta vai kirkonkylä, mutta esimerkiksi spekulaatiot parisuhteeni tilasta, lapsuudenperheen jäsenieni kuulumisista, mielenterveydestäni tai lapsen tuttivieroituksen yhteydessä leikatun tutin vertaaminen sukupuolielimien silpomiseen eivät niin hirveästi sitten nauratakaan.
Olen nauttinut kuvaustöiden tekemisestä ja opiskelusta. Tuntuu ihanalta tehdä työtä, joka ei määrittele minua ihmisenä, jossa ei ole samantyyppistä henkilökohtaista aspektia. Olen vain minä. Työn suorittaja, hassuja höpöttelevä täti. Freelancer. Opinnoissani olen saanut ihanaa tukea, kannustusta, rakentavaa palautetta. Palaute on minulle, minun töistäni, ei minusta ihmisenä. Sekin on tuntunut tosi hyvältä.
Olen pitkään miettinyt, mikä on se suunta, johon minun kuuluisi mennä. Olen miettinyt lopettamista, mutta viiden vuoden jälkeenkään minusta ei tunnu, että olisi aikani jäädä tästä pois. Muutos on hyvästä, blogissakin. Uudenlaiset linjanvedot tuntuvat tärkeiltä ja kaivatuilta.
Ei henkilökohtaista, mutta hyväntuulista ja hauskaa. Joo, se tuntuu paremmalta.