Quantcast
Channel: Lapsellista
Viewing all 245 articles
Browse latest View live

Muutamia havaintoja maanantailta

$
0
0
Aamuherätys voi olla kauhea, jos on jännityksestä kihisten valvonut Greyn Anatomiaa Viaplaysta puoleen yöhön saakka.

Noidannuoli iskee silloin kun sitä vähiten odottaa. Ja silloin kun on eniten odottanut jo puolitoista viikkoa sitten varaamaansa pilatestuntia.

Kauratyynyä ei kannata kuumentaa mikrossa viittä minuuttia. Tai jos kuumentaakin, kannattaa se ottaa pois, kun se polttaa iholla. Koko ristiselkäni on vielä kymmenen tunnin jälkeenkin kirkkaanpunainen ja läikikäs, ja sain uimahallissa osakseni kysyviä katseita.

Vesijuoksu oli aivan sairaan hauskaa (ja altaassa se noidannuolikin unohtui hetkeksi). Senioreiden vesijumppakin näytti tosi kivalta, eikä houkutusta yhtään helpottanut se, että taustamusiikista varmaan 70% löytyi omalta Spotify-soittolistaltani, haha!

Laukku pitää aina tarkastaa ennen lähtöä. Puolitoista tuntia kloorivedessä, luonnonkiharat hiukset ja syväpuhdistava shampoo olisivat kaivanneet kaverikseen hoitoainetta. Juuri nyt hiuspohja tuntuu aika... Rapsakalta.

Kun syö terveellisen ja täysipainoisen lounaan, voi hyvin ottaa jälkkäriksi viikonlopun juhlista yli jääneitä vaahtokarkkeja. Vähän sama homma kuin aikeissa merkittävästi vähentää lihansyöntiä: aina kun sanon, että nyt ei muuten sitten osteta kotiin lihaa, tulevat espanjalaiset kinkut ja makkarat (niin mun heikko kohta) tarjoukseen. Kiitos vaan, maailmankaikkeus.

Ulkona oli ihana ilma. Raikas, viileä ja kostea.

Syksyssä parasta on ilta-aurinko ja lehtisade.

Enää reilut pari kuukautta jouluun, en kestä! (Eikö nyt saakin jo hypettää?!) Ensimmäiset lahjat hankin tietysti jo kaksi kuukautta sitten, ja olen iltaisin noussut arjen yläpuolelle kuolaamalla jouluisia jälkiruokareseptejä. Ainakin viskisuklaajuustokakku menee niin kokeiluun.

Vapaapäivä on aina vapaapäivä. Vaikka olisi maanantai, noidannuoli ja pyykkikori täynnä.


Kaupunkikelpoinen, vastuullisesti tuotettu ja laadukas talvitakki, kiitos!

$
0
0

Yhteistyössä Partioaitta

Olen mukana Partioaitan talvitakkiblogikampanjassa, jossa Partioaitan takkiasiantuntijat valitsivat meille tarpeitamme ja toiveitamme vastaavat talvitakit. Mukana on 5 bloggaajaa, ja jokaisella meistä oli eri tyyppisiä toiveita ja vaatimuksia takkien suhteen. Itseäni jännitti hieman ennakkoon, että kuinkahan ihan tuntematon ihminen minua edes näkemättä onnistuisi valitsemaan minulle sopivan talvitakin, koska olen kuluttajana erittäin nirso, tarkka ja vaativa. Luotin kuitenkin siihen, että ensi vuonna 90-vuotispäiviään juhlivan Partioaitan suuri talvitakkivalikoima ja asiantuntevat myyjät eivät jättäisi pulaan - tälläkään kertaa.

Lupasin heti kättelyssä olla erittäin nirso. Halusin sen oikean, the takin, jota kerran sovitettuani en haluaisi enää pukea muuta päälleni. Vietän ulkona paljon aikaa päivittäin, niin koiran ja lasten kanssa kuin koulumatkoja tehden. Hikiliikkuja en kuitenkaan ulkona ole. Halusin takin, joka ei ole musta (koska jo Suomen marraskuu vie vähänkin värin kasvoiltani), joka ennen kaikkea ontuotettu vastuullisesti, joka olisi kevyt, erittäin lämmin, pitkän mallinen ja soveltuisi monenlaiseen käyttöön. Tulisin käyttämään samaa takkia niin koiran kanssa ulkoillessa kuin keskustassa kouluun tai mummon syntymäpäiville mennessäni. Niin ikään vaatimustoivelistallani oli, että takki olisi aikaa kestävä, siis paitsi laadukas myös klassinen: toivon, että sama takki on käytössäni vielä kymmenen vuoden päästäkin, ja toisaalta että olisin voinut ostaa saman takin jo kymmenen vuotta sitten.

Partioaitan #Takkiasiantuntija valitsi minulle Patagonian Down With It Parka-takin, jossa on likaa ja vettä hylkivä DWR-käsittely pinnassa ja eettisesti tuotettua untuvaa täytteenä. Eettisesti tuotetulla untuvalla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että untuva on kerätty elintarviketuotannon "ylijäämästä" eli lintuja ei ole kasvatettu takkien täytteiksi. Lämpöä pitävä, käytössä kestävä, kevyt ja nopeasti muotoonsa palautuva (mikä on esim. varastoimisen kannalta aika kätevää) untuva on Partioaitan mukaan ekologinen valinta,  mikäli vaihtoehtona on öljypohjainen täyte. Patagonian untuva on myös hyvin jäljitettävissä olevaa, ja yleensäkin tuotantoprosessin läpinäkyvyys on heille tärkeää, sillä yhdysvaltalainen Patagonia tunnetaan kestävän kehityksen ja eettisesti kestävän tuotannon periaatteistaan sekä ympäristöystävällisten tekstiilien valmistuksestaan.

Vajaat 900 grammaa painavan takkini pintamateriaalina on 100% kierrätetty polyesteri, joka tosiaan on suojattu Patagonian omalla DWR-käsittelyllä. Patagonian Down With It Parka on saanut Partioaitan Vihreämpi valinta-merkinnän. Vihreämpi valinta-merkintä edellyttää sitä, että tuotteen valmistaja on tehnyt aktiivisen valinnan tuottaakseen ekologisemmalla tavalla tuotteen. Merkinnän saanut tuote voi olla kierrätysmateriaalista valmistettu (kuten omani on), tai valmistaja on tehnyt muita ympäristöystävällisempiä valintoja tuotantoprosessissa.
Takkia on saatavilla on kolmessa eri värissä, ja kokohaarukka on XS-XL. Hinta Partioaitassa on 300 euroa, ja mielestäni hinta-laatusuhde on varsin hyvä.


Laatu ja ekologinen sekä eettinen vastuullisuus ovat minulle vaatekaupoilla tärkeitä arvoja, ja olen ajatellut niin, että mikäli tuotantoprosessi on kuormittavampi, tulee tuotteen laadun ja pitkän käyttöiän kompensoida sitä. Partioaittalaiset jakoivat tämän näkemyksen, ja ekologisesti kestävän tuotannon suosiminen onkin heille tärkeä arvo: esimerkiksi kaikki Partioaitassa myytävät untuvatuotteet ovat eettisesti tuotettuja ja lisäksi he ovat erittäin tarkkoja heillä myynnissä olevien tuotteiden tuotantotavoista ja materiaaleista. Heidän missionaan on myydä ajattomia, laadukkaita ja kestävällä tavalla tuotettuja ulkoilu-ja retkeilytuotteita, mutta pyrkimys kestävään kehitykseen näkyy myös konkreettisina valintoina myymälöissä, joissa pyritään säästämään sähköä, pakkausjätettä ja kannustetaan huoltamaan ja kierrättämään tuotteita. Liki yhdeksänkymmentävuotiaan Partioaitan kestävän kehityksen periaatteista voit lukea lisää täältä.



Kuukauden käytön jälkeen en voi kuin kehua. Kaksisuuntainen vetoketju on ollut supernäppärä, tykkään takin korkeista kauluksista ja täydellisestä pituudesta. Rakastan luonnonmateriaaleja (kuten kuvista näkyy; päälläni on luomupuuvillaa, pellavaa, nahkaa, merinovillaa ja untuvatakki), ja untuvassa parasta mielestäni on hengittävyys - minä olen jo vuosia kulkenut untuvatakissa ympäri vuoden. Kylminä juhannuksina ja heinäkuun iltoina toimii kevytuntsikka, syksyllä vaihdan paksumpaan. En todellakaan riisu takkia maratonruokaostosreissulla, metrossa, en aina edes luennoilla, muttei minulle silti tule sisällä kuuma. Partioaitan sivuilta löytyy hyvä kooste untuvasta materiaalina, sen merkinnöistä ja eduista.


Nousussa/laskussa

$
0
0

Muistatteko ne nuortenlehtien Nousussa / Laskussa-listat? Nousussa 2000-luvun alussa olivat ainakin karvareunuksiset talvitakit, bändipaidat, stringit ja erittäin matalalantioiset farkut. Laskussa olivat ainakin hiihto, eläinkokeet ja paksut korot kengissä.
Olen itse kirjoittanut päiväkirjaa 8-vuotiaasta saakka, ja tein samanlaisia listauksia sinnekin aika ajoin. 2000-luvun alussa henkilökohtaisessa nousussa olivat kohdallani ainakin urheiluvaatteet (vaikka lintsasinkin koko yläasteen ajan liikuntatunneilta), otsatukka sekä tekstailu (aina ja koko ajan). Kun tapasin mieheni vuonna 2005, kävi asia puhelinlaskustani ilmi myös vanhemmilleni. Lähetin 1400 tekstiviestiä yhden kuukauden aikana, enimmän osan hänelle ja loput kavereilleni, joille kerroin, kuinka ihana hän on. Tuolloin henkilökohtaiseen laskuun kääntyi puhelimen saldoraja, matematiikan tunnit ja talvi.

Jos tekisin samanlaisen listauksen nyt, niin nousussa olisivat ainakin:

1. Yliopisto-opinnot. Kipuilen ehkä vielä vähän sen tosiasian kanssa, että kirjatenttejä varten täytyy oikeasti lukea ne kirjat, mutta mielenkiintoiset teemat, törkeän halvat opiskelijalounaat ja alennukset niin Spotifyssa, HSL:llä, jumppatunneilla kuin ruokakaupassakin saavat tällaiset ikävät takaiskut unohtumaan. All is good.

2. Kasvis(painotteinen)ruoka. Olemme tietoisesti vähentäneet asteittain etenkin punaisen lihan kulutusta viimeisen vuoden aikana. Ensin luovuimme leikkeleestä, sitten jauhelihasta. Poikien ruokavalioon tulleet helpotukset ovat helpottaneet osaltaan kasvispainotteisempaan arkiruokaan siirtymistä, kun esimerkiksi soija on OK nykyään. Koulussa syömme miltei aina kasvisruokaa, joten sikälikin siirtymä on ollut helppo, kun joku muu laittaa arkiruoan, haha! PS. (Satunnaista) grilliruokaa ei lasketa.

3. Jumppa. Aloitin (taas) liikunnan, vähemmän kunnianhimoisesti vain. Tavoitteenani on ollut käydä  ainakin kerran viikossa huhkimassa, ja se on pitänyt erittäin hyvin. Viikkorutiiniini kuuluu 2-3 ryhmäliikuntatuntia ja viikottain olen pyrkinyt myös käymään uimahallissa. Olo on ollut paljon energisempi, valoisampi ja inspiroituneempi.

4. Uudet kosmetiikkahurahdukset. Olen löytänyt kulmakarva... Vahan? Pastan? Tahnan? No, tuotteen, joka ei ole kulmakynä. Otin silmänympärysvoiteen myös osaksi päivittäistä ihonhoitorutiiniani, kun huomasin, ettei kuvienkatseluohjelmani kasvojentunnistusominaisuus tunnista minua enää vuoden 2013 jälkeen minuksi. Hmm.

5. Hyvät kirjat. Olen lapsesta saakka tykännyt lukea ja paljon, ja vaikka olenkin monesti vitsaillut, että näinä epävarmoina aikoina voin lukea vain harlequin-pokkareita, koska niissä juonirunkoon voi aina luottaa (huumaavan kaunis nainen ja lihaksikas mies, joilla synkkaa, mutta jotka synkeän salaisuuden vuoksi eivät ensin voi olla yhdessä), niin oikeasti taisin lukea viimeisimmän marketpokkarini vuonna 2011. Kotiäitivuosina luin varsin vähän (muuta kuin lehtiä), mutta nyt olen kaivannut raskassoutuisten oppikirjojen vastapainoksi jotain arjesta irrottavaa.

Laskussa vastaavasti ovat:

1. Loska, loska ja loska. Ja se, että joku räiskii sitä housuilleni joka ainoalla päiväkotimatkalla.

2. Noidannuoli. Kiitos, maailmankaikkeus!

3. Liian lyhyet arki-illat. Tuntuu, että iltapalapöydässä ehtii mukavan juttutuokion sijaan tarkistamaan, että kaikki ovat ylipäänsä tallella ja hengittävät. Ja mitä olen tässä parin kuukauden aikana miettinyt, on että miten ihmeessä kahden tai kolmen hereilläolotunnin aikana koti voi mennä hirveään kaaokseen ja sotkuun, ettei siitä selviä siinä kahdessa tai kolmessa tunnissa? Mitä ihmettä?

4. Nettikeskusteluiden seuraaminen. Tai ehkä enemminkin niiden tuottama epätoivo ihmiskunnan tulevaisuudesta.

5. Tätä viimeistä oli vaikeaa keksiä! Sanotaan nyt vaikka, että ihmiset jotka eivät kerää koirankakkoja ulkoa. Te tulette aina olemaan laskussa-listallani. (Koska koiranne jätökset tulevat aina ja iankaikkisesti olemaan jonkun kengänpohjissa ja sitä myötä myös eteisessämme.)

Kuvassa näkyvä Patagonian takki saatu Partioaitalta, postaus täällä.

12 vuotta

$
0
0

Vietimme aiemmin viikolla 12-vuotisvuosipäivää. Tai siis muistimme asian, koska Facebook muistutti asiasta kaksi vuotta sitten tehdyn, ensimmäisen yhdessä vietetyn vuosikymmenen vuoksi nostettujen maljojen ja kakkukuvan muodossa. Päivä ei varsinaisesti ollut erityisen juhlallinen tai merkittävä: sovimme lasten hakemisesta ja viemisestä, kävin pressipäivässä ja joogassa ja ostin (jumppa)trikoideni väreihin matchaavan viinipullon. Vuosipäiväämme tiivistyi hyvin se, mikä parisuhteessamme on parasta: arki.

Kun menimme kihloihin, ostimme jäätelökioskilta kahden pallon jäätelötötteröt ja vuokrasimme elokuvan. Ensimmäiseen yhteiseen kotiin muuttaessamme jääkaappi oli yhden kauden aika tyhjä ja seinät kaikuivat, mutta olimme ihan tavattoman onnellisia. Ensimmäinen päivä naimisissa oli maanantai. Keitettiin aamun kaurapuurot ja vaihdettiin suukot ovenraossa. Olen aina sanonut, etten kaipaa timantteja, unelmalomia tai romanttisia yllätyksiä, vaan tasavertaisen kumppanin, johon voin luottaa ja joka on luottamukseni arvoinen. Ja sellainen hän on aina ollutkin.

Tietysti näihin kahteentoista vuoteen on mahtunut raskaita kausia, riitoja ja muutoksia, mutta olemme selvinneet niistä. Kumpikin meistä on halunnut selvitä niistä. Suurimmat haasteet ovat varmastikin liittyneet kasvuun ja muutoksiin. Olemme olleet yhdessä yläasteelta saakka, mutta kumpikaan meistä ei ole enää se ihminen, johon silloin tutustuimme. Ja hyvä niin.
Muutokset ovat pelottavia mutta niin tarpeellisia. Kumpikaan meistä ei voisi oikeasti olla oma itsensä, jossei voisi muuttua tai kasvaa, mutta silti muutoksiin liittyy toisinaan pieni pelko siitä, että kasvamme erilleen. Muutumme liikaa. Alamme arvostamaan erilaisia, vieraita asioita. Toisaalta juuri niiden myötä parisuhteemme ja käsityksemme toisistamme ovat vahvistuneet. Kyse ei ehkä olekaan siitä, että muuttuu joksikin toiseksi, vaan että uskaltaa näyttää omat, todelliset kasvonsa. Meillä nämä kysymykset ovat olleet varsin pinnalla viime vuosina, koska kumpikin meistä on tehnyt aika radikaalin alan vaihdoksen ja lähtenyt opiskelemaan jotain aivan muuta kuin mitä muut odottivat.

Ihmettelin aina, mitä se on se kuuluisa työ, termi, jota parisuhteen hoitamisen yhteydessä käytetään tai jolla sitä kuvataan. Tiedättehän: parisuhde on työtä. Asia on konkretisoitunut meille monellakin tapaa viime vuosina. Asiat, joita olemme pitäneet parhaimpina suhteessamme, arkinen yhdessäolo, keskusteluyhteys ja kumppanuus, ovat vaatineet aktiivista työtä. Aikataulujen raivaamista, sovittamista, tilan antamista ja tilan ottamista, halua kuunnella ja ymmärtää toista silloinkin, kun ei oikeasti jaksaisi. Häntä ei kiinnosta sote-politiikka eikä minua hirvikiväärit, mutta kumpikin meistä kuuntelee auliisti, kysyy ja kommentoi, koska on kiinnostunut toisesta. Itse ajattelen, että loppujen lopulta ei ole kyse pelkästään niistä asioista, joista puhutaan, vaan paljon isommista arvoista ja ilmiöistä niiden takana; mitä oikeasti arvostamme, toivomme tai mitä elämässämme tapahtuu juuri nyt.

Niin, arki yhdessä on varmaan parasta meidän suhteessamme. Keskiviikon dokkari-illat, jaetut sunnuntaihesarit, viikonlopun ruokalistan suunnittelu. Aika yhdessä ja aika erikseen. Keskusteluyhteys, huumori, tietynlainen aitous. Nauramme itsellemme ja toisillemme. Minä irvailen Henkan viiksistä ja suurpiirteisestä tavasta siivota, hän lyhytjänteisyydestäni (en esimerkiksi voi lukea käyttöohjeita, vaan ensimmäiseksi alan kiroamaan ja repimään hiuksia päästäni) ja keittiötaidoistani. Me olemme kumpikin hyvin suorapuheisia emmekä jää hautomaan asioita itseksemme, vaan puhumme ne halki.

Mieleeni on jäänyt erityisesti yhden ystävämme ihanat sanat: "Teillä on täällä teidän kotonanne niin lämmin tunnelma, että tänne on aina mukava tulla. Teistä ihan huomaa, että viihdytte yhdessä." Tämä jäi mieleen, koska avasin kylpytakkisillani oven ja olimme hetkeä aiemmin riidelleet autonavaimien laittamisesta avainkaappiin.

Jos tiivistäisin fiilikseni kahdestatoista vuodesta kolmeen sanaan, sanoisin: Kiitos. Ja anteeksi.

Kohti lempeämpää perhearkea - asiantuntijoiden vinkit

$
0
0
Yhteistyössä Piltti

Olin aiemmin viikolla lastenruokavalmistaja Piltin 65-vuotissyntymäpäiväjuhlilla, joiden teemana oli lempeämpi ja sujuvampi perhearki. Paikalla puhumassa olivat ravitsemusasiantuntija Kati Kuisma Sydänliitosta & Neuvokas perhe-sivultasekä psykoterapeutti & Lujasti lempeä-blogia pitävä Maaret Kallio. Täytyy sanoa, että harvoin olen jäänyt niin vaikuttuneeseen ja herkistyneeseen tilaan! Lapsista ja vanhemmuudesta puhutaan varsin paljon, jonka lisäksi tietoa aiheesta on paljon, ja Maaret sanoi viisaasti, ettei se aina ole välttämättä hyvästä. Hän kannusti lempeään itsensä tarkasteluun ja läsnäoloon arjessa, sekä jakoi Piltin juhlavuoden kunniaksi luomansa viisi viisautta kohti lempeämpää perhearkea. Olin niin liikuttunut ja vaikuttunut, etten saanut sanaa suustani.

Olen itse vanhempana(kin) se itseään ruoskiva suorittaja, jolle riman laskeminen on vaikeaa - koska silloinkin, kun yritän kaikkeni, tunnen olevani se riman alittaja, D-luokan ihminen. Ja juuri siksi ... ja Maaret Kallion puheenvuorot menivät niin ihon alle. He kannustivat tarkastelemaan arkea ja omaa roolia suhteessa suurempaan kokonaisuuteen ja muistuttamaan itseään hyvistä asioista arjessa sekä ruokailuissa. Lohdullista oli sekin, että itsekriittisyyden voi valjastaa voimavaraksi muutokseen.


Ihana, inspiroiva ja lempeä Maaret Kallio oli koonnut Piltin 65-vuotisjuhlavuoden kunniaksi viisi lempeämmän perhearjen teesiä:

1. Kuuntele lasta sinussa.
Maaret kannusti palaamaan omaan lapsuuteen, miettimään, mikä siinä oli arvokkainta ja mitä muistamme. Millaisina meidät nähtiin? Millaisina halusimme tulla nähdyiksi? Mennyt elää meissä, hän sanoi. Tapa jolla meidät on kohdattu ja nähty, vaikuttaa meidän tapaamme olla vanhempia ja kohdata omat lapsemme. Lukuherkkyys itseä ja omia tunteita kohtaan on herkkyyttä myös lasta kohtaan.
2. Luota tavallisen taikaan.
Hyvään elämään tarvitaan lopun viimein aika vähän: aikaa, rakkautta ja turvaa. Turvalliset rutiinit ja ennakoitavuus ovat tärkeitä, arjen kantavia voimia. Maaret kehotti vaalimaan väljyyttä arjessa, raivaamaan tilaa ja aikaa aidolle läsnäololle ja kohtaamisille. Se on tärkeää luottamuksen ja turvan kannalta: kuinka moni aikuinenkaan haluaisi kertoa mieltä painavista huolistaan, jos aikaa tapaamiselle pitkän päivän tai pitkän tauon jälkeen olisi viisi minuuttia? Hyvät ihmissuhteet ovat myös syviä ihmissuhteita.
3. Kosketa ja kosketu
Maaret painotti arkisten, lempeiden kosketusten merkitystä arjessa. Koskaan ei saisi olla liian kiire halauksille. Syli on turvasatama, niin lapsille kuin aikuisillekin. Fyysinen läheisyys rentouttaa, rauhoittaa ja on loistava kipulääke mielen ja kehon murheille. Ei pipiin puhalluksessa ole mitään taikaa - kyse on siitä, että tulee kipuineen nähdyksi ja kosketetuksi. Maaret muistutti myös, että tunteet tarttuvat - myös positiivisessa mielessä. Aikuiset ovat Maaretin mukaan lasten tunnevalmentajia, ja joka kerta, kun aikuinen rauhoittaa ja tyynnyttää peloissaan tai suruissaan olevan lapsen, tartuttaa hän lapseen oman rauhallisuutensa ja tyyneytensä.
4. Pidä huolta - myös itsestäsi
"Ole esimerkki inhimillisestä ihmisestä, älä sankarista." Kiltteyden tulisi Maaretin mukaan olla kaksisuuntaista: myös itselleen täytyy olla kiltti ja armollinen. Lapsi ei opi vain siitä, miten hänet kohdataan, vaan myös siitä, miten sinä kohtelet itseäsi.
5. Uskalla tehdä huonosti
Kaikkea ei tarvitse aina tehdä hyvin, vaan myös seiskan tai vitosen suoritukset käyvät. Itselleen kannattaa arjessa olla armollisempi, ja tietoisesti laskea rimaa sekä pohtia asioita, jotka perhearjen kannalta ovat tai eivät ole tärkeitä. Priorisoi tietoisesti. 
Lapsi syö sitä mistä pitää. Pitää siitä mikä on tuttua. Tutuksi tulee se mitä on tarjolla. 

Kati Kuisman puhe ruokailusta taasen meni ihon alle siksi, että meille ruoka on aina ollut ajankohtainen ja tärkeä osa arkea.  Olen seurannut ravitsemussuosituksia, ruokatrendejä ja pohtinut paljon ruokaa yleensäkin. Meillä on kaksi ruoka-aineallergista lasta, joten ruoan monipuolisuus, sopivuus ja terveellisyys on jo vuosia askarruttanut minua. Me tykkäämme laittaa ruokaa, ostamme kauden tuoretuotteita, suosimme lähiruokaa ja pohdimme paljon syömämme ruoan terveysvaikutuksia. Ja kuitenkin kun olemme lähteneet reissuun, perhekerhoon tai kun kiireinen arki on painanut päälle, olen kiitollisena napannut valmista ruokaa kaupasta mukaan. Smoothieita, pussipuuroja ja hedelmäsoseita menee  jonkin verran edelleenkin, etenkin maitoallergisella kuopuksella, jolle hapanmaitotuotteet eivät tule kyseeseen. Täysipainoinen ruokavalio ja helppous eivät ole toisiaan pois sulkevia asioita. 
Sydänliiton ravitsemusasiantuntija Katin Kuisman neljä vinkkiä hyvän mielen ruokapöytään olivat seuraavat:
1. Syödään yhdessä.
Puhukaa ruoasta myönteisesti. Näytä esimerkkiä, ota lapsi mukaan ruoanlaittoon.
2. Arki ratkaisee. Vanhemmat tekevät valinnat, ohjaavat ja tarvittaessa rajoittavat.
3. Ruokarohkeus kasvaa ajan kanssa. 
4. Ruokailo - kehu, kannusta ja huomaa hyvä. 

Kati kannusti asettamaan asiat mittasuhteisiin ja olemaan itselleen armollinen. Me syömme viisi ateriaa päivässä, 35 ateriaa viikossa, puolitoista sataa ateriaa kuukaudessa. Yksittäisiä aterioita tärkeämpää on se, millaisella fiiliksellä ruokapöydässä ollaan, sillä ruokailu on myös sosiaalinen tapahtuma. Tärkeää on myös pohtia, millaisia ruokailumalleja kotoa saa. Hän kannusti kehumaan, kannustamaan ja huomaamaan hyvän ruokailussa: "Muistatko, puoli vuotta sitten et ollenkaan syönyt omenaa ja nythän sinä tykkäät ompuista!"



Kuva: Kati Kuisman diat

Kati kannusti suhtautumaan ruokaan lempeämmin ja positiivisemmin, ilon kautta. Tuoreiden kasvisten, marjojen ja hedelmien määrää voi yrittää kasvattaa esimerkiksi ruokaa yhdessä laittamalla ja kivoilla esillepanoilla. Sormiruokailu mainittu! ;)

Minusta Katin puheenvuoro ja vinkit olivat tosi tervetulleita. Meille ruoka ja ruokailu on todellakin aina ollut varsin ajankohtainen ja tärkeä osa arkea, mutta varsin usein sitä on tullut lähestyttyä liian kriittisesti ja negatiivisesti. Etenkin ruokarohkeuden kasvun ajan myötä allekirjoitan: esikoinen, joka on aiemmin suhtautunut hyvin kriittisesti uusiin ruokiin ja kivenkovasti vannonut, että tyhjä posliinilautanenkin haisee epäilyttävältä, söi tänään hyvällä ruokahalulla lounaalla avokadoa, basilikaa ja villirucolaa. Kolmevuotias kuopus taasen on syönyt pienestä pitäen kaikkea (tai ainakin kaikkea mille hän ei ole allerginen) mahdollista pihlajanmarjoista persiljaan ja sushiin. Uskon siis vakaasti siihen, että jotkin asiat eivät välttämättä ole meidän käsissämme. Aika - ja kärsivällisyys - auttaa.

Hyvää infoa löytyy sivuilta neuvokasperhe.fi sekä Neuvokkaan perheen Ruoka ja syöminen-välilehti hyvine käytännön vinkkeineen.

Normisettiä

$
0
0


Olen oppinut monen monta asiaa äitinä näiden 6,5 vuoden aikana, mutta yhden tapaan aina unohtaa: retorisiin kysymyksiin saa hämmästyttävän usein vastauksen. Eikä välttämättä lainkaan sellaista, kuin mitä odotti kuulevansa.
Yksi tällaisista tilanteista oli, kun löysin päivän kuudennen asun myttynä lastenhuoneen lattialta, ja  naputin kysyin, että kukahan nämäkin pyykit täällä pesee, kun päivän päätteeksi on viisitoista "likaista" paitaa. Esikoinen katsoi minua pitkään, kohautti olkiaan ja vastasi lakonisesti: "no, esimerkiks pesukone".

Olin melkein viisivuotiaan keskimmäisen kanssa taloyhtiön kuivaushuoneessa hakemassa pyykkejä, ja vannon, että hän sen kymmenen minuutin aikana ehti juosta huoneen ympäri neljäkymmentä kertaa, hyppiä parkourhenkeen jokaisella seinällä, roikkua seinien tangoissa ja pöllyttää joka ainoan lakanan mennessään. Seurasin touhua sivusilmällä ja huokaisin sitten päätäni puistellen: "Siis miksi ihmeessä sä nyt hiulaat noin taas".

Satuseppona tunnetulla tyypillä oli tietysti vastaus valmiina: "Tämä paikka puistattaa mua. Mä luin Tatu ja Patu-kirjaa ja siinä sanottiin, että kaikkien maailman ihmisten täytyy lähettää niiden aivot, pääkallot, luurangot ja sydämet museoon Ruotsiin, jotta ihmiset voi katsella niitä. Ja sitten zombiet tuli ja kuiskasi, että täytyy olla hiljaa, ja vei mut. Ja ne toi mut tänne. Mutta onneksi sitten tuli Venäjä, joka puolusti Suomea. Vai oliko se Herttoniemeä? Niin että tää on musta vähän kyllä kamala paikka."

"Oi, kylläpä sä oot nyt nähnyt hurjia unia. Ei kai sua pelottanut? Äidin saa kyllä herättää yölläkin, tiedäthän sä sen?", vastasin (kauhuissani).

"No ei kai nyt sentäs! Ne vaan kysy multa, että mitä mä haluaisin joulupukilta, ja vei sitten takaisin omaan sänkyyn."

"Aha, vai niin. No mitäs sä sitten toivoit joulupukilta?", tiedustelin.

"Noo, normisettiä. Fidget spinnerin ja otsalampun - seuraavalla kerralla mä oon varautunut."

En kysynyt enää enempää. Ja ilmoitin naapurille, että tulen halloweensynttäreille mukaan.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa

Tasa-arvo on valmis - eikö täällä oikeasti ole isompiakin ongelmia?

$
0
0

Eikö täällä olisi oikeasti isompiakin ongelmia?

Nyt on menty liian pitkälle!

Seuraavaksi varmaan en saa enää kutsua koiraanikaan koiraksi, vaan nisäkkääksi!

Mitä te siellä ruikutatte?

Entäs ne liikennemerkit sitten? Jo on aikoihin eletty!

Luin vain otsikon mutta kommentoin silti....

Sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja sukupuolisensitiivisyyteen liittyvät kysymykset ovat olleet viime viikkoina näyttävästi framilla, ja klikkiotsikoiden kommenttiboksit ovat täyttyneet yllä siteeraamallani kuralla. Itselleni aihe on tänä syksynä tullut aiempaa lähelle, kun lapseni aloittivat päivähoidon ja itse aloitin koulussa esimerkiksi lapsuuden ja nuoruuden tutkimuksen sivuainekokonaisuuden, jossa myös sukupuoleen liittyvä tematiikka on ollut vahvasti esillä.

Tänä syksynä tuntui, että kupla puhkesi. Itse kaupasta vaaleanpunaiset sormikkaat valinnut poikani oli päiväkotikavereiden painostuksesta heittänyt uudet sormikkaansa aidan yli, koska kavereiden mukaan vaaleanpunainen väri kuului vain tytöille. Vastaavanlaista naljailua oli esiintynyt hoidossa aiemminkin ja siihen on tietysti puututtu hyvin napakasti.

Olen itse miettinyt lasteni sukupuolta varsin vähän, koska itse haluaisin ajatella, ettei meidän - tai kenenkään muun - tehtävänä ole määritellä asioita, joita heidän pitäisi syntymässä määritellyn sukupuolensa edustajina olla. Tai sanotaan oikeastaan vaikka niin, ettei minulla ole ollut erityistä tarvetta pohtia heidän syntymässä määriteltyjä sukupuoliaan, koska se on asia, joka ei varsinaisesti ole läsnä meidän joka päiväisessä elämässämme.

Ja nyt seuraa shokkipaljastus: he itse puhuvat itsestään paitsi tyttönä ja poikina, myös lapsina ja kaikista eniten vain omilla etunimillään. Meillä myös leikitään sekä autoilla, junaradalla, Legoilla, että nukkekodilla, Littlest Pet Shopeilla, barbeilla, poneilla ja nukeilla.

Sukupuoli on monellakin tapaa sosiaalinen konstruktio. Kyse ei ole siitä, mitä siellä haarojen välissä on, vaan millaisia odotuksia, arvoja ja käyttäytymismalleja siihen liitämme. Kyse ei myöskään ole siitä, että kieltäisimme olemasta jotakin, vaan että sen syntymässä määritellyn sukupuolen ei tarvitsisi määrittää sitä, mikä on sopivaa tai toivottavaa toimintaa ja mikä ei.

Meillä on tyttö, joka nykyään liehuvahelmaista mekkoa mieluummin pukee collegehousut, juoksee kovempaa kuin kukaan muu, kiipeää puihin ja jonka lempiväri on vaaleanpunainen. Meillä on poika, jonka lempiväri on myös vaaleanpunainen, joka isona haluaa opiskella hammaslääkäriksi (joka muuten alana on Suomessa naisvaltainen) ja joka rakastaa askartelemista ja dinosauruksia. Meillä on poika, jonka lempielokuva on Vaiana, joka puhuu työkoneista puolet hereilläoloajastaan ja jolla on päiväkodissa mukanaan aina pieni moottoripyörä ja glitterharjainen poni.
Meillä on kolme ihanaa lasta, joilla on ollut ja toivottavasti tulee olemaankin oikeus olla omia itsejään, tunkkaisista sukupuolilokeroista ja kulttuurisista odotuksista vapaina.

Niin, ja onko se tasa-arvo todella lähtenyt käsistä, niin kuin viime päivinä olen monesti kuullut kysyttävän? Valitettavasti ei. Rakenteisiin ja asenteisiin kytkeytyvä epätasa-arvo, puhuttiin sitten eri sukupuolista tai ihmisryhmistä, on valitettavasti edelleen olemassa ja elossa, niin tilastoissa kuin ihmisten kokemuksissa. Tämän tiivisti hyvin esimerkiksi Katja Lahti Project Mama-blogissaan.

Kuvan etualalla osittain näkyvä Ryhmä Hau-lelu saatu. 

Mielikuvituksesta ja sankaruudesta - joulun Ryhmä Hau-uutuudet + arvontavinkki

$
0
0


Yhteistyössä Paw Patrol

Televisiosta tuttu sankarikoirien koplasta kertova Ryhmä Hau tuskin erityistä esittelyä kaipaa, ja Ryhmä Hau-yhteistyöpostaukset nousevat blogissanikin on luetuimpien lapsiperhejuttujen kärkeen.  Ryhmä Hau-lelujen joulun uutuuksiin on tullut nyt mm. kuvissa näkyvä junaratasetti. Meillä Ryhmä Hau-innostusta on jatkunut on ainakin pari vuotta, eikä loppua näy.

Pidän itse vanhempana Ryhmä Hausta, koska se edustaa mielestäni hyviä arvoja ja asioita: mielikuvituksellisuutta, itsensä ylittämistä, yhteistyön merkitystä, hyväntahtoisuutta ja tasavertaisuutta.
Itselleni Ryhmä Haun hahmot edustavat arkisia sankareita; päähenkilöiden sankariroolit eivät perustu supervoimiin tai niistä kumpuavaan erityislaatuisuuteen, vaan nimenomaan hyväntahtoisuuteen ja haluun auttaa muita. Jokaisella sankarikoiralla on omat erityisosaamisalueensa, mutta arkisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan aina kaikkia ja ongelmanratkaisu on luovaa, mielikuvituksellista.

Pidän varsin freesinä ja tervetulleena ulottuvuutena Ryhmä Haun edustamassa sankaruudessa sitä, että sarja ei pyri mustavalkoisesti erottelemaan "hyviksiä ja pahiksia" ja että ongelmanratkaisuun ei koskaan liity väkivaltaa. Se on yksi niistä ajatusmalleista, jonka toivon lapsienikin aikanaan ymmärtävän: ei ole yhtä (sankaria) - ihmistä tai ryhmää - ylitse muiden, vaan että asioita tulisi tarkastella aina monesta eri näkökulmasta ja pyrkiä yhdessä tekemisen ja onnistumisen tunteeseen.

Niin Ryhmä Haussa kuin leikissäkin kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Kun leikissä on mukana kolme eri ikäistä ja hyvin erilaista leikkijää, muotoutuu jokaiselle omanlaisensa rooli ja näistä yksi polveileva ja valtavan hieno leikki. Junarata on purettu ja rakennettu uudelleen erilaiseksi kymmeniä kertoja, sen kiskoilla ovat kulkeneet niin ponit, limaliskot, Salama McQueen kuin barbietkin, ja parhaimmillaan saman leikin ympärillä on ollut seitsemänkin lasta.

Minulle lastenohjelmat eivät ole vain lastenohjelmia, vaan mielestäni aikuisen tehtävänä on aina miettiä, millaisia mielikuvia ja arvoja ne rakentavat, sillä lapset siirtävät kyllä nämä omiin leikkeihinsä ja toimintaansa. Leikki tarjoaa mahdollisuuden käsitellä asioita ja jäsentää ympäröivää maailmaa. "Leikki on lasten työtä" voi fraasina kuulostaa kuluneelta, mutta meillä ainakin sitä kotona toistavat sekä lapset että aikuiset. Parasta, mitä voin lapsilleni antaa - rakkauden, turvan, itseluottamuksen vahvistamisen ja hoivan lisäksi - on mahdollisuus leikkiä, käyttää omaa mielikuvitustaan ja rohkeutta tavoitella unelmiaan. Ja siksi minulle ei ole todellakaan merkityksetöntä, millaisista roolimalleista, oikeista ja fiktiivisistä, lapseni ammentavat sisältöä leikkeihinsä.
Itse leikin Barbeilla varmaan viidenteen luokkaan saakka, ja erityisesti äitini rohkaisi minua lukemaan, kirjoittamaan ja leikkimään, siis ruokkimaan mielikuvitustani. Uskon, että hyvä mielikuvitus on ollut minulle myöskin suuri voimavara ja auttanut selviytymään vaikeista tilanteista niin lapsuudessa kuin aikuisenakin.



Näitä kuvia ottaessani ja leikkiä seuratessani junaradan ympärille rakentui sankarileikki. Sellainen, jossa jokaisella kaivettiin roolivaatelaatikosta sankarit vermeet. He sopivat yhdessä, kuka ottaa minkäkin viitan, auttoivat kuopusta pukemisessa ja pitivät hyppykisan. Sitten he keksivät piilottaa viitan alle junaradan, ottaa jonkun hahmoista pois leikistä ja arvuutella sisaruksilta, kuka puuttuu. Kolmevuotias kuopus kyllä huusi viittansa alta: "Minä otin Vainun! Ette kyllä ikinä arvaa!" Isommat sisarukset solidaarisesti esittivät, etteivät kuulleet, ja olivat silti miettivinään, mikä osa puuttuikaan. Ihanat.

Tykätäänkö teillä Ryhmä Hausta? Millaisia ajatuksia lasten televisio-ohjelmat tai sankarit teissä herättävät?

PS. Mun Instagramissa (@annasaskian) pärähtää huomenna käyntiin mitä mahtavin Ryhmä Hau-arvonta! Ota siis jo nyt tili seurantaan, jotta huomaat heti kun arvonta alkaa. Päivitän suoran linkin arvontaan myös tänne blogiin.


Viikonlopun menovinkki: Lastentori!

$
0
0

Tiedän, että tänään on vasta maanantai (tarkistin kalenterista), mutta viikko on ollut pitkä, joten ehkä on ihan okei ajatella jo vähän viikonloppua. Lauantai, tulethan pian?

Ajattelin vinkata teille pikaisesti ties kuinka monetta kertaa järjestettävästäLastentorista, joka on mitä kivoin sekoitus shoppailumahdollisuuksia, yhdessä tekemistä ja kokemista. Lastentorilta löytyy tälläkin kertaa perinteiseksi muodostunut bObles-leikkipaikka, kiinnostavimmat pienet kirjakustantajat, bloggaajien kirppispöydät, ekslusiivisia lastenvaatteita ja luonnonkosmetiikkaa. Tapahtuma on maksuton ja avoin kaikille.

Myös minä olen Lastentorilla kirppispöytäni kanssa, ja tällä kertaa ajattelin napata lastenvaatteiden lisäksi mukaan omia vaatteitani ja asusteitani. Tulkaahan nykäisemään hihasta, koska tiedän, että olette huippukivoja ja rentoja tyyppejä (luotan ja uskon tähän, koska olen solminut monen teistä kanssa syviä ja hyviä ystävyyssuhteita niin kangaskaupan jonossa kuin metron liukuportaissakin)!

PS. Facebook-tapahtuma löytyy täältä. Itsehän en ikinä muistaisi lähteä mihinkään tai onnitella ketään syntymäpäivänä, ellei naamakirja siitä muistuttaisi. Käykäähän siis osallistumassa tapahtumaan, niin nähdään lauantaina! Pus!

Kolmevuotiaan merirosvojuhlat & merirosvo-ohjaaja

$
0
0

Heikun Keikun-leikkihuoneen käyttöaika & lasten merirosvo-ohjaaja saatu paikalle bloginäkyvyyttä vastaan

Pidimme jokunen viikko sitten kuopuksen kolmevuotissyntymäpäivien kaverikattauksen merirosvoteemalla Herttoniemenrannassa, Heikun Keikun-leikkihuoneella. Kuopuksen leikkihuoneella vietetyt merirosvokekkerit olivat meille toiset, sillä juhlimme kesällä kuusivuotiasta esikoista maailman vaaleanpunaisimmalla keijuteemalla. Leikkihuoneen, tai lastenjuhlatilan, konsepti on kaikessa helppoudessaan ihana: noin kahdellekymmenelle lapselle sopivan juhlatilan vuokratessaan saa valita leikkihuoneen teemakattauksesta omiin juhliinsa sopivan teeman, ja tila koristellaan valmiiksi. Itse voi saapua vain tarjottavineen paikalle, josta löytyy kahvinkeitin, mikro, jääkaappi, hoitohuone, nimikoidut juomakupit, mukava sohva aikuisille ja mitä ihanin leikkinurkkaus vintage-henkisine kauppoineen ja junaratapöytineen. Helppoa kuin nakki, sanoisi viisivuotiaani!

Vastikään ihana herttoniemenrantalainen pienyrittäjä Helina päätti viedä homman niin sanotusti nextille levelille, ja tuoda leikkihuonekonseptiinsa vielä yhden juhlajärjestäjien urakkaa helpottavan lisäpalvelun: leikkiohjaajan. Kuopuksen juhlien teemaan sopivasti paikalle saapui iloinen, mielikuvituksellinen ja mukaansa tempaavan hauska merirosvo-ohjaaja Kaktu Kuparinen, taiteilijanimeltään Takku Terävähammas, joka toimii leikinohjaajan roolissa myös keijuna ja tonttuna.




Huoneellinen lapsia hiljeni hetkeksi kun merirosvo-ohjaaja, Kaktu, saapui paikalle (samalla tavalla kuin käy joka joulu joulupukin astellessa ovesta sisään - vaikka on koko päivä odotettu, niin yhtäkkiä tekisikin mieli piiloutua pöydän alle), mutta viittä minuuttia myöhemmin ujoimmatkin nauraa rätkättivät ja pyysivät ottamaan kaverikuvia.
Merirosvo-ohjaaja sai vierailta hurjasti kehuja (leikkihuoneen lisäksi siis!) ja kiitoksia: hän osasi koostaa varsin yksinkertaisista välineistä teemaan sopivia leikkejä ja huomioi hyvin juhlijoiden suuren ikäjakauman (3-11v) niin, että kaikille oli jotain. Takku Terävähammas koulutti juhlakansasta merirosvokoululaisia, jotka harjoittelivat niin köydenvetoa, etsivät leikkihuoneeseen piilotettua aarretta, keinuivat huojuvassa laivassa ja tasapainoilivat lankulla.



Me aikuiset pidimme tietysti erityisesti siitä, että vapauduimme hetkeksi jokapäiväisestä ohjelmatoimiston roolistamme ja saatoimme vain ottaa hyvän takanoja-asennon ja täyttää kahvikupit. Erityisen ihanalta silti tuntui nähdä, kuinka paljon lapset tykkäsivät yhteisestä toiminnasta ja tekemisestä, ja kuinka se mursi välittömästi jään entuudestaan tuntemattomien juhlijoiden välillä. Lapset ovat puhuneet nyt merirosvo-ohjelmasta viikkoja, ja kun toimitin vieraille ensimmäisiä yhteiskuvia Kaktun kanssa, olivat vieraatkin (taas) kiljahdelleet riemusta.

Jos minun pitäisi kuvailla Heikun keikun-leikkihuoneen konseptia yhdellä sanalla, olisi se vaivattomuus. Tykkään itse järjestää juhlia, mutta henkilökohtaisesti en pidä erityisesti kaikesta siitä valmistelusta, jota juhlien järjestäminen kotona vaatii ja vielä vähemmän tykkään kaapeissa pölyttyviä, kerran käytettyjä teemaan sopivia paperipalloja tai muuta juhlatilpehööriä. On vain mukavaa ja ekologistakin, että samasta näyttävästä teemakattauksesta pääsee nauttimaan kymmenet ja kymmenet juhlijat! Teemakoristeluiden lisäksi juhlatilan helppous ja mukavuus piilee tilan koossa: kaksikymmentä lasta (ja meidän lasten kavereiden tapauksessa vielä 90% heidän vanhemmistaankin) mahtuvat helposti kekkeröimään, kun taas tilanne kotona, kerrostaloasunnossa olisi vallan toinen. 

Heikun keikun-leikkihuoneen konsepti sopii siis helppoutta ja lapsiystävällisyyttä vaaliville vanhemmille: koko tila on rakennettu palvelemaan nimenomaan lastenjuhlien ja lasten tarpeita, mikä näkyy hoitohuoneen, ihanien lelunurkkausten ja lasten kalusteiden lisäksi esimerkiksi siinä, että katutason liikehuoneistoon on helppo saapua lastenrattain (ja nopeasti esim. Herttoniemen metroasemalta). Rattaat myös saa isojen ikkunoiden alle parkkiin. 



Eikä, joulukuu!

$
0
0

Olen tullut tunnetuksi jonkinlaisena jouluihmisenä. Rakastan joulutunnelmaa, tuoksuja, hiljaisuutta... Sitä erityistä tunnetta. En tarvitse joulufiilistä varten virittyäkseni  hupaisaa, herkästi syttyvää akryylijouluneuletta, en vihreitä kuulia, en Jouluradiota, en tonttuovea. En tiedä, olenko ennen tarvinnut siihen päästäkseni ylipäätään mitään hirvittävän erityistä. Ihan vain tunne päättyvästä vuodesta, lomasta ja yhdessäolosta on riittänyt. Niistä on minun henkilökohtainen joulutunnelmani syntynyt. Tähän vuoteen asti.

Ihan rehellinen ollakseni: unohdin koko helvetin joulukuun. Tai en unohtanut, en vain tajunnut, että sekin on jo näin lähellä. En ennen kuin lapset kysyivät, miksei ole vieläkään hankittu suklaajoulukalentereita ja huomasin useamman bloggaajaystäväni aloittaneen blogijoulukalenterin. Tajuntaani iskeytyi myös se tosiasia, että joulukalenterin ensimmäisestä luukusta jouluaattoon on vajaat neljä viikkoa. Shit!

Syksy ja alkanut talvi ovat olleet ihan järjettömän hektisiä. Olin eilen ensimmäistä kertaa viikkoihin ulkona valoisaan aikaan, ilman, että olin menossa mihinkään. Kunhan vain olin. Ulkoilin. Tänä talvena olen nähnyt auringon nousut ja laskut luentosalin tai kirjaston ikkunasta. Olen lusinut viime viikot perheen, vahvan kahvin, kirkasvalolampun ja arki-iltojen jumppatuntien voimalla.

Olen ihan äärettömän innostunut opinnoistani ja tuntuu, ettei mikään maailmassa voisi olla enää yhtään enempää mun juttuni, mutta olen valitettavasti myös suorittaja, perfektionisti ja stressaannun helposti. Aloitin narskuttelija-ryhmässä (vaikka en siis oikeasti narskuttele, vaan kirjaimellisesti teen asiat hampaat irvessä), teen rentouttavaa taukojumppaa, joogaan, käyn pilateksessa ja luen self help-opasta. Ehkä siis kaikkien mielenrauhaan pyrkivien harjoitteiden vuoksi unohdin huonekuusen ja tonttuoven. Tai sitten en ole kaivannut niitä.

Ehkä suurin syy siihen, miksen erityisesti odota joulua tai pitkää lomaa, on että tämä syksy (ja talvi?) on - kaikesta huolimatta - ollut yksi elämäni parhaimmista. Työntäyteinen, kiireinen ja täynnä pitkiä päiviä, mutta myös äärettömän mieltä avartava, inspiroiva ja hyvällä tavalla erilainen. En tarvitse kolmen viikon suklaapaastoa tai totaalista irtautumista (eikä sellaista tänä vuonna kyllä ole pitkästä "lomasta" huolimatta tiedossakaan).

Jos marraskuun henkilökohtaisia kohokohtia olivat kyykkyviini ja pizza ystävien olohuoneessa (totaalinen lapsivapaa yhdessä miehen kanssa! kolmatta kertaa 6,5 vuoden aikana!), melkein kokonaan suoritettu keskivartalopatteri jumpassa ja saamani hyvä palaute haastavalta kurssilta, niin joulukuun kohokohdikseni ennustan skaboja (Linnan juhlia - koska mikään ei suomalaisempaa kuin kerääntyä katsomaan, kuinka toiset juhlivat), anopin kookosrommisinappia, taatelikakkua ja  tietysti aatonaattoiltaa, siinä on aina jotain aivan erityistä.

Sata suomalaista tuotetta päiväkoteihin ja Plastex All Time Favorites-arvonta

$
0
0


Postaus toteutettu yhteistyössä Plastexin kanssa, tuotekorvaus ohjataan läheiseen päivähoitoyksikköön. Postaus sisältää arvonnan. 

Ihan ensinnäkin: Mahtavaa itsenäisyyspäivää! Toivottavasti se on sujunut hyvin. Olen miettinyt viime aikoina paljon suomalaisuutta ja suomalaista yhteiskuntaa, suomalaisia ja ensimmäistä sataa vuotta itsenäisenä valtiona, en vähiten siksi että aloitin yhteiskuntatieteiden opinnot tänä syksynä. Minulle suomalaisuus ei tarkoita vihreitä kuulia, Vesa-Matti Loiria, joulukirkkoa, saunaa, sisua, Nokiaa tai talvisotaa. Minulle suomalaisuus merkitsee yhteisvastuuta, turvallisuutta ja luottamusta. Minulla on naapuri, jolta voin lainata sokeria ja joka voi hakea minunkin lapseni tanssitunnilta. Kun käyn kaupassa, voin melko luottavaisin mielin uskoa siihen, että ostamani tuotteet sisältävät sitä, mitä niiden luvataankin sisältävän - ainakin mikäli ne on tuotettu EU:n alueella. Ulkona liikkuessani minulla on turvallinen olo. Luotan virkamiehiin, luotan opettajiin, luotan terveydenhuoltoon, luotan varhaiskasvatukseen. Ehkä hienointa minusta on tietynlainen pyrkimys tasa-arvoon. Siihen, että ihmiset lähtökohdistaan huolimatta olisivat oikeutettuja vaikuttamaan asioihin ja elämäänsä. Tasa-arvo ei ole todellakaan valmis, mutta siihen pyritään. 

Minulle on bloggaajana ja jonkinlaisena vaikuttajana ollut tärkeää, että teen vain juttuja, joiden takana voin seisoa ja että teen yhteistyötä vain sellaisten yritysten kanssa, joiden arvot vastaavat omiani. Yksi näistä on kotimainen, pisimpään Suomessa toiminut muovitehdas Plastex, joka valmistaa Lohjalla meille kaikille tuttuja arkipäiväisiä käyttöesineitä elintarvikemuovista. Moni ehkä muistaakin, että vierailin aiemmin syksyllä Plastexin tehtaalla Suomalaisen työn liiton Tervetuloa meille-teemaviikolla, ja että varmaan eniten käyttämäni fraasi oli: "Siis onko tämäkin teidän valmistama tuote?" Löysin tuttuja kauhoja, marjaämpäreitä, hiekkalapioita, äyskäreitä, liukureita, pulkkia, kylmäpatruunoita, saippuakuppeja, valaisimia, suihkepulloja... You name it, they got it. Jotenkin niin hirvittävän suomalaiselta tuntui se, etteivät he ole pitäneet suuren suurta ääntä itsestään vaikka syytä rinta rottingilla kulkemiseen olisi. En edes tiennyt, että kotoani, lapsuudenkodistani, mummolastani ja mökiltä on jo vuosikymmenien ajan löytynyt lähellä tuotettuja tuotteita, vaikka viime vuosina tuotanto-olosuhteet, eettisyys, ekologisuus ja lähituottajien suosiminen ovatkin nousseet keskeisiksi ostopäätöstäni - tai päätöstä olla ostamatta - ohjaaviksi periaatteiksi. Yksi syy tuotteiden tuttuuteen on varmastikin niiden saatavuus: isommista päivittäistavarakaupoista löytyy yleensä jotakin Plastexin muovitehtaalla valmistettua. 

Suomi 100-hengessä ja itsenäisyyspäivän kunniaksi päätimme Plastexin kanssa juhlistaa suomalaista työtä ja tuotantoa. Saan kunnian toimittaa Plastexin puolesta alueemme päivähoitoyksikköön (joka kattaa kolme päiväkotia ja esiopetuspaikkoja) sata suomalaista tuotetta lasten talviulkoiluun: kymmeniä pulkkia ja liukureita. Lastemme päiväkodin työntekijät tekevät uskomattoman hienoa ja arvokasta työtä, mutta valitettavan pienillä resursseilla. 

Tämän tyyppinen tempaus ei ole Plastexille mitenkään ainutkertainen tai uusi, vaan he ovat aiemminkin tukeneet päiväkotien toimintaa ja ulkoilumahdollisuuksia talviulkoleikkivälinelahjoituksilla. 

Sain lisäksi arvottavaksi Lohjalla tuotettuja klassikkotuotteita ja uudempia suosikkeja, joita pitäisi löytyä jokaisesta suomalaisesta kodista. Kuvasta löytyvät tuotteet (ja pari lisäylläriä!) eivät ehkä paria poikkeusta lukuunottamatta esittelyä kaipaa. 

Mun aivan ehdoton supersuokkini on jääpalapullo. Myönnän naureskelleeni sille ensin, mutta oikeasti, tuote on loistava! Inhoan jääpalamuotteja, joissa jääpalat alkavat ennen pitkää maistumaan pakastetulta graavilohelta tai kanttarelleilta ja vielä enemmän inhoan kertakäyttöisiä jääpalapusseja.  Jääpalapullo on kompakti tuote: sen voi sujauttaa piknikkoriin kylmäkalleksi kuljetuksen ajaksi ja kaataa sitten jääpalat vieraiden laseihin. Ei ylimääräistä painoa kotimatkalla, ei epämääräisiä makuja ja mikä parasta: nämä voi pinota pakkasessa. Eikä tuote todellakaan ole kertakäyttöinen!

Toinen supersuosikki on lasten treenikassien vakiotuote: retkipullo. Etenkin nyt, kun joulu pääkaupunkiseudulla on oranssi, on länsimetronoranssi erittäin ajankohtainen väri. Plastexilaisille on tärkeää, ettei tuotteen hinta tai saatavuus ole esteenä turvallisten, kotimaisten tuotteiden ostamiselle. Siksi onkin vähän hassua, että retkipullosta myydään Kiinassa tuotettuja kopioita, samaan 2,90 euron suositushintaan. Tarkistathan, että retkipullosta löytyy ostettaessa Avainlippu-merkki!

Sain siis arvottavaksi kuvassa näkyviä suosikkituotteitani sisältävän, mun Plastex-suosikeista koostuvan tuotepaketin. Osallistu arvontaan kommentoimalla alle 12.12.2017 mennessä. Arpaonnea ja oikein ihanaa itsenäisyyspäivää!

PS. Samanlainen tuotepaketti on arvottavana myös Instagramissani (@annasaskian). Osallistumaan vaan! 

Joulun takuuvarmat klassikot: Legot + arvonta

$
0
0

Yhteistyössä LEGO 

Jouluista syntymäpäiviin olen jo vuosia vastannut lasten lahjatoivekyselyihin samalla tavalla: Legoja, kirja tai yhteistä tekemistä (uimahallireissu, vierailu Angry Birds-puistossa tai vaikka lautapeli-ilta). Inhoan sarjattomia astioita, inhoan sarjattomia tilpehöörileluja.

Legoissa parasta on se, että ne sopivat monen ikäiselle leikkijälle, erilaisiin leikkeihin, sopivat aina yhteen ja vaikka kotoa löytyisi jo sama paketti, niin ei haittaa. Legoilla leikittäessä vain mielikuvitus on rajana - olen rakentanut niin eläintarhaa, junanradanvarsikaupunkia kuin huojuvia, korkeita tornejakin. Ja vaikka lapsemme ovat varsin vauhdikkaita termiittejä, en muista, että he olisivat ikinä onnistuneet hajottamaan yhtäkään Lego-palikkaa.

Legot kestävät siis aikaa ja leikkejä. Meidän lapsemmehan ovat toisen polven legorakentajia, ja hauskaa on, että suurin osa Lego-varainnoistamme koostuukin meidän vanhoista Legoistamme. Saimme joskus 90-luvun alkupuolella veljeni kummitädin sukulaisilta jättimäisen kassin Legoja, joilla leikin niin minä ja kaksi sisarustani, myöhempi nuorempi serkkuni (siis veljeni kummitädin lapsi), ja kun serkkuni ohitti Lego-rakenteluiän, leikkivät veljeni kummitädin hoitolapset niillä. Pari kesää sitten kävin veljeni kummitädin luona, ja sain saman Lego-laatikon matkaani. En halua sanoa, että ympyrä sulkeutui, koska tiedän, että Legomme löytävät aikanaan yhtä rakastavan kodin.

Meille on muodostunut aika vahva tunneside Legoihin. Ne ovat ajattomuutensa ja ainaisen ajankohtaisuutensa vuoksi olleet jo vuosia osa paitsi syntymäpäiviä ja jouluja, myös muita erityisiä hetkiä. Kun kuopus syntyi, kävin ostamassa LEGO Duplo-jäätelötötteröpakkauksen isommille. Kun ensimmäinen hammas irtosi, toi hammaskeiju LEGO Friends-agilitypakkauksen (nuo noin viiden euron hintaiset pikkupuuhapaketit ovat olleet myös mitä parhain kaverisynttärilahja!) ja kun kuopuksen käden aktiivinen kuntoutus toimintaterapeutilla kesällä lopetettiin, juhlittiin asiaa Salama McQueen-duploilla.



Ihan erityisen kiva "uutuus" Lego-tuoteperheessä on 4-7-vuotiaille suositeltu Lego Juniors-sarja. Oikeasti sarjaa on saanut ainakin vuoden kaupoista, eli ihan uutuus se ei ole, mutta monelle varmaan silti vieras. Juniors-sarjassa on vähemmän palikoita, vähemmän pusseja ja erittäin yksinkertaiset kokoamisohjeet. Meidän pian viisivuotiaamme sai neljävuotislahjaksi ensimmäiset Juniors-sarjan Legot, ja hänen ikäisilleen tämä konsepti on ollut erittäin hyvä ja toimiva. Siinä on riittävästi haastetta, mutta rakenneltavat asiat saa valmiiksi riittävän nopeasti, niin että mielenkiinto pysyy yllä. Hänelle valitsin Legolta joulupakettiin Lego Juniors-sarjan Salama McQueen-paketin.



6,5-vuotias esikoinen taasen on luonteeltaan hyvin rauhallinen, aurinkoakin tarkempi ja viihtyy pidempiä aikoja itsekseen puuhaillen, joten isompien (suositusikä 8-12v) lasten Legot ovat hänen mieleensä. Hän toivoi Lego Friends-laskettelukeskuspakettia joululahjaksi, ja sellaisen nyt siis Lego hänelle lähettikin. Itse leikin lapsena vähän samantyyppisillä Belville-legoilla, joten legoilla rakentelu esikoisen kanssa on minulle yhtä nostalgiatrippiä!

Sain lisäksi arvottavaksi teidän kesken Legoja! Kommentoi siis alle sunnuntaihin 17.12.2017 mennessä, kumpi paketti olisi sinusta mieleisempi: Lego Friends-sarjan laskettelukeskus vai Lego Juniors-sarjan Salama McQueen-pakkaus? Jätä mieluusti myös sähköpostiosoite, josta sinut tavoittaa!

Turvapaikkoja ja maanantaijumppaa

$
0
0

LOMA. LOMA. LOMA! Ensimmäinen lukukausi alkaa olla paketissa, enää yksi tammikuulle päivätty tehtävä odottaa tekijäänsä. Syksyyn on mahtunut paljon muutoksia ja paljon ohjelmaa, hyvässä ja pahassa. Mieheni opinnot ovat kiireisimmässä mutta mielenkiintoisimmassa vaiheessaan, ja hän on tehnyt koulujuttuja aamusta iltaan, arkisin ja viikonloppuisin. Itselläni on onneksi ollut paljon väljempää, ja olenkin tänä syksynä ihan tietoisesti raivannut tilaa itselleni, lapsille ja aikatauluttomalle yhdessäololle - ainakin ajatuksen asteella.

Tänä vuonna olen prosessoinut asioita paljon ja ottanut omaa tilaa. Ehkä kotona lasten kanssa vietettyjen vuosien ja sosiaalisen median aikakaudella unohdin, että oikeastaan olen aina kaivannut aika paljon omaa, henkilökohtaista tilaa ja aikaa. Se vain ei ole tuntunut "sallitulta": olen esimerkiksi seurannut nettikeskusteluja huonoista ystävistä, joihin katkaistaan välit, koska he eivät ole neljään kuukauteen yhteydessä, vastaavat viesteihin liian hitaasti tai koska eivät pääse lastenkutsuille. Tiettävästi kukaan ystävistäni ei ole katkaissut välejä kanssani, vaikka täytänkin nuo edellä mainitut rikolliset tunnusmerkit - olen sanonut ystävilleni, että mikäli he haluavat vastauksen johonkin viikon sisällä, kannattaa soittaa. Miehelleni.
Nuorena minulla oli tapana lähteä ulos tunneiksi kuuntelemaan musiikkia. Tulin takaisin kotiin kun tuli liian kylmä tai akku loppui, eikä minun täytynyt ikinä pyytää poissaoloani anteeksi. Aikuisiällä tilanne on ollut toinen. Tuntuu, että meillä on jatkuva vaatimus olla läsnä jollekin toisille ja velvollisuuksia toisia kohtaan: lapsia, parisuhdetta, vanhempia, isovanhempia, ystäviä, kavereita, harrastuskavereita, opiskelukavereita, työkavereita, sukulaisia kohtaan.

Tänä vuonna en ole jaksanut. Tai halunnut. Elämässäni on ollut niin valtavan paljon hienoja, ihania, voimaannuttavia, mielenkiintoisia asioita ja muutoksia, että olen kaivannut aikaa myös yksin, aikaa itselleni. Ja ehkä juuri siksi tunnen ensimmäistä kertaa vuosiin olevani enemmän minä. Nautin perheestäni, nautin harrastuksistani ja olen ihan liekeissä niistä asioista, joita opiskelen. En haluaisi olla missään muualla tai kukaan muu.

Tuntuu, että moni staattisemmassa tilassa ollut asia on mennyt eteenpäin. Aloitin vuosien tauon jälkeen aktiivisen liikkumisen, siis ihan perusjumpassa käymisen, ja tämä on varmasti ollut yksi syksyn parhaimmista päätöksistä. Olen luonteeltani on-off-tyyppiä ja hyvin taipuvainen suorittamiseen: kun teen jotain, teen sen ihan täysillä ja ruoskin itseäni jos en yllä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen - esimerkiksi koulussa minulle ei aiemmin riittäneet parhaat mahdolliset arvosanat vaan täydet pisteet. Kolme jumppatuntia viikossa ovat irrottaneet minut varsin tehokkaasti murehtimisesta ja katastrofiajatuksista, opettaneet hölläämään nutturaa ja suhtautumaan asioihin rennommin.

Olen koko aikuisikäni kärsinyt päänsäryistä, joita olen yrittänyt hoidattaa hierojalla, taukojumpalla ja rentoutusharjoituksilla (koska olen luullut niiden olevan stressiperäisiä tai niska-hartiaseudun jäykkyydestä johtuvia). Tänä syksynä jouduin rutiinihammaslääkäritarkastuksesta röntgenkuviin ja sain lähetteet erilaisille spealisteille. Ensi vuoden puolella selvinnee, mitä on tehtävissä purentavirheelleni, epäsymmetriselle leualleni ja nivelrikolle siinä. Tuntuu, että tänä syksynä olen käynyt vain luennoilla, kirjastossa, jumpassa - ja kymmenen kertaa hammaslääkärillä (ei tarvinne sanoa, että olen maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksun suurella ilolla). Mutta ensimmäistä kertaa koskaan tuntuu siltä, että asiat etenevät ja että ne hoidetaan kuntoon.

Osallistuin syksyllä eräänlaiseen rentoutus-ja taukojumpparyhmään, ja yhdessä rentoutusharjoituksessa meitä pyydettiin kuvittelemaan mielessämme turvallinen ja rentouttava paikka, jossa on hyvä olla; turvapaikka. Mietin asiaa pitkään. En ole riittävän henkinen tai syvällinen teepussiaforismivuorimaisemiin, meren rannalle enkä metsään (siellähän on aina jotain hirvikärpäsiä). Minä kuvittelin itseni maailman merkityksellisimpään ja merkityksettömämpään paikkaan: hämärään ja vähän liian kylmään lähiöuimahallin saunaan, paikkaan, jossa voin olla muiden ihmisten kanssa ja kuitenkin yksin. Voin olla minä ja en kukaan. Kun kaipaan hiljaisuuden ja hyväksynnän retriittiä, menen uimahalliin. Ja saunaan.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

2017

$
0
0

 



En tiedä, onko vähän noloa tai liian myöhäistä julkaista vuosikatsausta muutama päivä vuoden vaihtumisen jälkeen, mutta musta kuitenkin tuntui siltä, että juuri niin mun tehtävä. Olemme enemmän tai vähemmän sairastaneet tunnollisina kansalaisina joululomalla, ja uudenvuodenaatonkin vietimme toipilaina, nakkeja ja perunasalaattia syöden ja elokuvia katsellen. Tätäkin kirjoittaessani kaksi kuumetopilasta nukkuu.

Vuosi 2017 oli varsin tapahtumarikas. Niin tapahtumarikas, että blogi päivittyi harvemmin kuin koskaan, kävin varsin vähän missään ja tapasin lähinnä läheisimpiä ystäviäni. Kun etsin blogiarkistosta kuvia viime vuodelta, oli julkaistuissa kuvia parhaista hetkistä, mukavista päivistä. Kuvia päivistä, hetkistä ja retkistä, jotka haluan muistaa. Olen niistä äärettömän kiitollinen, koska tiedän, että vuoteen mahtui paljon muutakin.

Alkuvuodesta haimme kotiin koiranpennun, ihanan spanielimme. Ensimmäisiin juoksuihin saakka meno oli melkoisen vauhdikasta ja tuntuu, ettei yksikään lastenvaate jäänyt reijittämättä. Nyt, vuoden vanhana hän on ihana pötköttelijä, joka nauttii sylissä olemisesta, rakastaa lapsia ja nirsoilee ruoan suhteen. Toiveeni leivänmuruttomasta keittiön lattiasta ei siis ehkä ihan toteutunut, mutta esimerkiksi irtokarkit ovat joutuneet parempiin suihin aika monta kertaa.

Erityisesti kevät oli raskas, uuvuttava ja stressaava. Jouduin puntaroimaan monen montaa kertaa, millaisista asioista haluan pitää kiinni, mitä haluan saavuttaa ja mihin minun on omat rajani vedettävä. Tein viimeisiä opintoja aikuislukiossa, kirjoitin ylioppilaaksi ja luin pääsykokeisiin, ja samaan aikaan kävin läpi aika raskaita asioita henkilökohtaisessa elämässäni. Päivää ennen pääsykokeita kuopukselle sattui tapaturma. Yliviivaustussit ja ajatuskartat jäivät. Nukuin seuraavana yönä kolme tuntia. Pääsykoepäivänä kuopus joutui leikkaukseen, tuntia ennen kokeeni alkua. Muistan miettineeni, että olen maailman hirvein, itsekkäin ja julmin äiti, koska en ole sairaalassa vaan yrittämässä täysin epärealistiselta tuntuvaa koetta. Katsoin kelloa, kävin läpi mitä hirveimpiä kauhuskenaarioita päässäni ja kädet täristen kirjoitin minkä ehdin. Kokeesta lähtiessäni en ihan muistanut, mitä kysyttiin ja mitä olin vastannut. Päällimmäisenä tunteena koetilanteesta on ahdistus. Ei itse kokeesta vaan kaikesta muusta. Niistä asioista, jotka tapahtuivat sen aikaan ja asioista, jotka tapahtuisivat sen jälkeen - minulla ei näet ollut minkäänlaista varasuunnitelmaa syksylle, jolloin hoitovapaa loppuisi.
Samalla viikolla olivat ylioppilasjuhlat, ensin koululla ja seuraavana päivänä sukulaisille ja ystäville meillä kotona. En muista ikinä nähneeni yhden viikon aikana niin montaa ihmistä, jotka olivat iloisia puolestani. Menin ihan lukkoon. Itkin matkan koululta kotiin ja kotona pidettävien juhlien iltana olin niin väsynyt, etten jaksanut edes hymyillä. Stipendirahoillani ostin kellon, merkiksi ja muistutukseksi uudenlaisesta ajasta elämässäni.

Tuli kesä toimintaterapioineen. Monta suunnitelmaa peruuntui. Aika ennen yhteishaun tuloksia tuntui loputtoman pitkältä ja piinaavalta. Ja kun tulokset tulivat, tulivat ensin pisteet, sitten vasta valinnan tulos. Olin yksin lasten kanssa kotona, paistamassa lettuja iltapalaksi. Pilasin yhden paistinpannun, avasin kuohuviinipullon ja taas itkin. Kun mies tuli treeneistä kotiin, hänkin itki. Helpotuksesta ja onnesta. Meni aika kauan, että tajusin asian. Itse asiassa, vielä joulun alla pelkäsin sittenkin päässeeni sisään vahingossa, kun en saanut vahvistusviestiä haalarien saapumisesta, haha!

Kesällä saimme myös vahvistuksen hoitopaikasta. Tuntui, että moni palanen loksahti paikalleen. Hankittiin sadetakit ja nahkatossut, täytettiin miljoona erilaista lappua, nimikoitiin 300 vaatekappaletta.

Syksy meni nopeasti. Miehelläni oli opinnoissaan hyvin intensiivinen ja raskas vaihe, minä opettelin oikeasti lukemaan ja tekemään töitä (opiskelujen suhteen). Olen oikeasti ollut aina aikamoinen sluibailija, tehnyt vain sen, mikä on välttämätöntä.
Päiväkodin ja eskarin aloituskin ottivat aikansa.

Ja talvi... En käsitä, miten se on mennyt näin nopeasti. Joulu tuli meille suoranaisena yllätyksenä. Talvella ollaan eletty vaan arkea: aamupala-päiväkoti-kirjasto-luento-lounas-kirjasto-kauppa-päiväkoti-koti-välipala-jumppa-iltapala-rytmiä.

Vuoteen mahtui paljon hyvää. Toteutuneita haaveita, ihania ihmisiä, juhlia, sängyssä nautittuja aamukahveja, extempore-kuohuviinejä ystävien kanssa, Skype-puheluita Espanjaan, hyviä kirjoja, naurua, iloa, helpotusta ja onnea. Erityisen onnellinen olenkin ollut ihmisistä ympärilläni. Miehestäni, joka on muuttanut elämäni ja minua niin monella eri tavalla. Valanut uskoa ja toivoa, rohkaissut ja tukenut. Perheestäni, joka on tärkeintä ja parasta, mitä minulla on. Ystävistäni, joiden luokse olen ollut tervetullut aina ja jotka ovat aina tervetulleita meille. Viime vuonna olen keittänyt aamukahvit yöpaidassa extempore kylään aamulenkillä piipahtaneelle ystävälle, saanut kukkia ilman erityistä syytä, juonut vuosikertashampanjaa villasukissa naapurissa, istunut hiekkalaatikon reunalla ja käynyt pitkillä iltalenkeillä heidän kanssaan. Olen myös soittanut itkien ja toisaalta jättänyt vastaamatta puhelimeen.

Vuonna 2018 yritän olla armollisempi itselleni ja jämäkämpi. Niin ikään yritän keskittyä niihin asioihin, jotka ovat olennaisia ja oikeasti tärkeitä. Juuri nyt olen toiveikas, helpottunut ja varsin onnellinen.


Pehmeät, kotimaiset lastenvaatesuosikit + 25% alennuskoodi

$
0
0



Vaatteet saatu bloginäkyvyyttä vastaan. Koodilla lapsellista2018 saa 25% alennuksen normaalihintaisista tuotteista Mellin verkkokaupassa. Koodi on voimassa 21.1. saakka. 

Aloitin pari vuotta sitten konmaritus-projektin, joka muutti tapaani ajatella asioita ja tapaa, jolla suhtaudun tavaraan. Hankin uusia asioita harkiten tai pitkän pähkäilyn tuloksena. Panostan arkivaatteisiin ja ulkovaatteisiin, laadukkaisiin ja kauniisiin astioihin sekä hyvään ruokaan - siis asioihin, jotka ovat osa jokapäiväistä elämäämme. Ekologisuus, eettisyys, valmistuspaikka ja laatu ovat tärkeitä ostopäätöstäni ohjaavia tekijöitä. Ostan mieluummin vähemmän mutta parempaa, koska kolmen pienellä ikäerolla syntyneen lapsen kanssa se on myös taloudellisesti kannattavampaa: aikaa ja käyttöä kestävät lastenvaatteet ja -tarvikkeet niin sanotusti maksavat itsensä takaisin. Panostan yksinkertaisiin perusvaatteisiin (joissa on kuitenkin jokin juttu): laadukkaisiin collegehousuihin, välikerrastoihin, asusteisiin ja ulkovaatteisiin, joita yleensä käytän kaikilla kolmella lapsellani ja kierrätän sitten vielä kummilapsellemme eteenpäin. 

Ei tarvinne sanoa, että olen ihan valtavan fiiliksissä siitä, että yksiväriset, luomupuuvillaiset lastenvaatteet ovat olleet jo pitkään erittäin ajankohtaisia. Sain suomalaiselta Melli Eco Designilta ihanan vaatepaketin, josta löytyi niin Avainlippu-merkittyjä luomupuuvillaherkkuja, villaa ja tenceliä.  6-vuotias esikoinen on selättänyt prinsessakautensa jo aikaa sitten, ja kaikki hörselö, vaaleanpunainen ja glitterinen on ihan blää, joten musta frillahelmainen mekko ja paksu viikunanvärinen collegemekko maailman suloisimmilla olkapäiden yksityiskohdilla ovat olleet kovassa käytössä. Herkullisen karkkiväriset Mellimaa-legginssit ovat myös paljon pidetyt (löytyy petroolinsävyisenä täältä). 
Meidän noin 130 senttiä pitkällä esikoisellamme on kaikista koko 134/140cm. Collegemekonmitoitus tuntuu hieman röyhelömekkoa naftimmalta, ja se on siis juuri sopivan kokoinen. Frillamekossa ja legginseissä on aavistus kasvunvaraa, mutta vain aavistus. En siis kuvailisi Mellin lasten mekkojen mitoitusta erityisen reiluksi. Tuplakoon "pienempi koko" vastaa siis hyvin lapsen pituutta sentteinä. 



Paitojen ja collegehousujen mitoitus on "normaalimpaa" - otin ne koot, joita tavallisestikin pojille muilta merkeiltä ostan. Parasta näissä(kin) on Mellin luomupuuvillatuotteille ominainen pehmeys! Ihastuin Inkkaripandakuosiin ja niin ihastuivat lapsetkin (vaikka he itse puhuvatkin sulkapääsupikoirista). Inkkaripandakuosista meillä löytyy ylellisen pehmeät luomupuuvillapaidat.  Polvipaikkahousut lukeutuvat omiin henkilökohtaisiin suosikkituotteisiini: polvipaikkayksityiskohdat tekevät niistä kiinnostavamman ja siistimmän näköiset, mutta ne ovat kuitenkin pehmeät ja rennot, kuten collegehousujen kuuluukin olla. Erityisesti herkkäihoinen ja atooppinen kolmevuotiaamme on tarkka siitä, miltä vaatteet tuntuvat, eikä ole suostunut aikoihin pukemaan päälleen farkkuja, kauluspaitaa tai mitään siistimpää, ei lukuisista yrityksistä huolimatta. Polvipaikkacolleget ovat pelastaneet kasvoni siis jouluna, kaverisynttäreillä ja toivottavasti myös seuraavassa päiväkotikuvauksessa. Huh!


Mellin syystalven uutuuksista pääsimme testaamaan myös merinovillaisia, mulesing-vapaita välikerrastohaalareita. Leudon talven vuoksi välikerrosta ei ole tarvittu, ja pakkasinkin vasta tänään ensimmäistä kertaa päiväkotiin mukaan villahaalarit ulkovaatteiden alle puettaviksi. Omia käyttökokemuksia meillä ei näistä vielä liiemmin ole, mutta Oi mutsi mutsi-blogin Elsa kuitenkin kiitteli hiljan Mellin villavaatteiden hyvää hinta-laatusuhdetta. Mitoitus on villahaalareissa reiluhko: tavallisesti kokoa 122 cm käyttävälle viisivuotiaalle 110/116cm-kokoinen harmaa villahaalari on collegevaatteidenkin kanssa passeli. Kuopuksen jadenvihreä villahaalari on kokoa 98/104cm. Mellin villahaalarit ovat ohuehkot, joten voisin kuvitella, että kevättalven arvaamattomien säiden aikaan tulemme turvautumaan villaiseen välihaalariin ja välikausihaalariin sen sijaan että pitäisimme sekä talvi- että välikausikamppeitamme pienessä eteisessämme toukokuun loppuun saakka. 

Ja sitten se lukijatarjous! Koodilla lapsellista2018 saa 25% alennuksen normaalihintaisista tuotteista Mellin verkkokaupassa. Koodi on voimassa 21.1. saakka. 

Uusia aikoja

$
0
0

Otin joululomaprojektikseni koota valokuva-albumin, koska koulun syksyllä aloittava esikoinen ei ollut ikinä pidellyt käsissään paperikuvaa. Ups. Viisi viikkoa myöhemmin olen vuosien 2013 ja 2014 taitteessa. Meillä on kotona valokuvatulostin, joten olen onnekkaasti voinut tehdä tätä projektia vähän kerrallaan, yhden tai kahden kuukauden erissä.

Valokuvia rukatessa, läpi käydessä, valitessa ja albumiin laittaessani olen käynyt läpi oikeaa tunteiden vuoristorataa. Olen liikuttunut, yllättynyt, nauranut selkä kaarella, itkenytkin vähän. Näen kuvissa ihan valtavasti kasvua, meidän ja lasten. Näen, kuinka elämämme ja arkemme on muovautunut, millaisen tien olemme perheenä kulkeneet.

Koska tällä hetkellä käyn läpi vuosia 2013 ja 2014, näen vaippoja, hoitolaukkuja, vaunuja, pursuilevan keittiön kaapin täynnä lasten ruokailuasioita, kantovälineitä, kirppislöytöjä, leikkitreffejä, uusia hienoja taitoja, ensimmäisiä kerhopäiviä. Pieniä vaatteita, pyykinkuivaustelineen, sotkuisen keittiön, täyden pyykkikorin, valvottuja öitä, kädet täynnä töitä. Se arki tuntuu jo niin vieraalta ja erilaiselta. Kaukaiselta.

Olen sanonut miehelleni monta kertaa, että juuri nyt tuntuu siltä, että elämäni parasta aikaa. Me elämme myös hyvin erilaista aikaa, kuin jota valokuva-albumiprojektissani käyn läpi.

Meillä on keittiössä matto, mutta ei lapsiporttia. Se jos mikä tuntuu juhlalliselta! Pastelliväriset, vastuullisesti tuotetut ja minimalistiseen kotiin sopivat vauvojen puupalikat ovat vaihtuneet välkkyvään, ääntelevään ja muoviseen Disney-sälään. Kukaan ei enää säännönmukaisesti herää öisin, käytä vaippoja eikä nuku meidän makuuhuoneessamme. Neljä vuotta sitten tiesin hämmentävän paljon lasten ergonomisesta kantamisesta, lapsentahtisesta sormiruokailusta ja lastenvaunujen lisävarusteista, nykyään voisin ottaa osaa Ninjago-tietovisaan. Tiedän yllättävän paljon myös hyönteisistä. Minulla ei enää ole hoitolaukkua, mutta jokaisen laukkuni ja takintaskujeni pohjalta löytyy vähintään yksi pikkuauto. Rattaita käytämme enää harvoin. Isot Legot ovat vaihtuneet pienempiin. Isommat osaavat punnita hedelmät kaupassa ja hoitavat aamutoimensa itse.

Asiat muuttuivat hiljalleen. Lähti tutti, lähti pinnasänky, lähti keittiön lapsiportti, lähti vaipat. Tilalle tuli epämääräistä pikkusälää, tuhansia hamahelmiä, kuvataidekerho, tanssitunnit, uimakoulu ja luistelukoulu. Maanantain jumppa ja herkkuperjantai. Aina välillä havahdun siihen, kuinka nopeasti aika on mennytkään, ja kuinka paljon siihen on mahtunut. Kuusivuotias viittoo sujuvasti kokonaisia lauseita, tietää kuka on Urho Kekkonen ja kysyy nykyään aika vaikeita kysymyksiä. Viisivuotias meni omien sanojensa mukaan kihloihin syksyllä ja haluaa isona olla proteetikko. Kolmevuotias kuopus on isommille sisaruksille edelleen vauva, vaikka papattaa tauotta koko hereilläoloaikansa ja on noin muutenkin aika kaukana vauvasta.

Nauroin vähäsen, kun kouluun ilmottautumisen yhteydessä päälleni syöstystä paperipinosta löytyi lomake, jossa tiedusteltiin mitä ihmeellisempiä asioita, esimerkiksi sitä, tiedänkö, keiden kanssa lapseni liikkuu ja mikä on koulutaipaleensa syksyllä aloittavan tyttäremme kotiintuloaika arkisin. Sitten tajusin, että sekin aika vielä koittaa. Katselen kuvista aikaa, jolloin lapset kulkivat mukanani niin hammaslääkärissä kuin kampaajalla. Elän aikaa, jona naapurin lapset soittavat ovikelloamme ja pyytävät mukaan luistelemaan. Tämäkin aika tuntui joskus niin kovin kaukaiselta.

Pari muuttujaa

$
0
0

Tämä viikko on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Viimeisen kahden ja puolen viikon aikana lapset ovat olleet kahtena päivänä päiväkodissa yhtä aikaa, eli suurimman osan ajasta joku on ollut kuumeessa, valittanut kipeää korvaa, itkenyt öisin tai niiskuttanut. Viime viikolla lapset ehtivät olla kaksi tuntia päiväkodissa, kun sain soiton päiväkodista kesken luennon. Kuopukselle oli noussut kuume. Sanoin kurssikaverilleni, että tämä on kuin domino: toinen kaatuu aina mukana. Sitä, kuinka pian näin käy, voi vain arvailla. Kolme vuotta sitten vesirokkoaikaan olimme kotona (tai kotipihalla korkeintaan) viikkoja, koska lapset sairastivat tautinsa yksi kerrallaan. Viime viikolla se seuraava palikka ehti kaatua kahdenkymmenenviiden minuutin mittaisen matkantekoni aikana - sain sairastupaan mukaan kaksi lasta yhden hinnalla. 

Läsnäolopakollisten luentojen, ryhmätöiden ja etätöiden sovittaminen vähäisiin yöuniin ja sairastupaviikkoihin on tuntunut paikoin haastavalta. Viikonloppuna ennätin huokaista, että olemme tunnollisesti sairastaneet joululomalla ja näinä viikkoina kaikki ne flunssat, joilta syksyllä vältyimme. Maanantai-illan päädyimme kuitenkin viettämään Lastenklinikan päivystyksessä. Kuluipa siellä tiistaikin, ennen kuin päästiin leikkaussalin, heräämön ja osaston kautta kotiin. 

Alkuviikon positiivisiin kuuluvat ne tosiasiat, että lapset ovat maailman reippaimpia sairastajia ja että Pokemoneja voi napata sairaalasängystä käsinkin, kun vain tarpeeksi kärsivällisesti odottaa. Ja näin ystävänpäivänä en voi jättää kiittämättä vahvaa tukiverkkoa, perhettä ja ystäviä, jotka jättivät omat askareensa kesken ja kurvasivat kotiovellemme hakemaan terveet sisarukset hoitoon, syöttivät, juottivat, leikittivät ja tsemppasivat. Kiitos. 


Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

Sohvanpohjalta steppilaudalle - fiilikset puolen vuoden jälkeen

$
0
0

Treenikuvat: Leena Warén. Treenivaatteet & tapahtuma: Me&I 

Minä olen jojoilija. Niin painon kuin liikuntatottumuksienkin suhteen. Olen yrittänyt tehdä lukuisia kertoja suoranaisia täyskäännöksiä. Olen syönyt maitorahkaa ja mehukeittoa, diureettisia ruoka-aineita, järkyttävän makuista kasvissosekeittoa kymmenen litran kattiloissa, laskenut pisteitä, osallistunut verkkovalmennukseen ja ollut kolmen eri kuntosalin jäsen. Minun elämäntapamuutokseni ovat yleensä kariutuneet liialliseen kurinalaisuuteen: siihen, että aikataulujen pettäessä surkuttelen sitä, että aamupalanani klo 13 (seitsemän tunnin hereilläolon jälkeen) on karjalanpiirakka tai että juhlissa onkin keiton kanssa krutonkeja. Tai että yritän nousta sohvan pohjalta Netflix and chill-moodista (edit: sanan varsinaisessa merkityksessä, ei kuten se Tinderissä kuulema ymmärretään) iltaisin viisi kertaa viikossa HIIT-treeniin. Ei onnistu. Ensimmäisen kuukauden jälkeen lannistun, luovutan ja palaan vanhaan. 

Noin puoli vuotta sitten ostin vuoden jäsenyyden, johon sisältyy ryhmäliikuntaa ja kuntosalimahdollisuus (puhun viimeksi mainitusta vain mahdollisuutena, koska en ole käyttänyt sitä koskaan). Otin henkilökohtaiseksi tavoitteekseni käydä ryhmäliikuntatunnilla vähintään kerran viikossa. Siis ihan millä tahansa tunnilla, kunhan vain kävisin yhdellä. Puoli vuotta myöhemmin voin onnekseni sanoa, että tavoite on pitänyt varsin hyvin. Joululomalla olimme kaikki vuoron perään kipeinä ja helmikuussa lapsen jälkitaudin jälkitauti vaati leikkaushoitoa, joten muutama viikko oli aika tiukka, enkä päässyt jumppaan, mutta kävin koiran kanssa lenkillä ja treenasin kotona kahvakuulalla. Lapsilla on omia harrastuksia neljänä päivänä viikossa ja mieheni harrastaa kilpaurheilua, joten toisinaan on ollut haastavaa löytää aikaa kaikelle ja kaikille. 


Jos jotain olen ryhmäliikuntatunneilta oppinut ja saanut, niin tietynlaista armollisuutta. Etenkin opiskelujutuissa olen perfektionismiin ja suorittamiseen taipuvainen, mutta jumppatunneilla olen niin huono, etten voi kuin kiittää itseäni siitä, että tulin paikalle ja yritin. Kun tekee tiukkaa, kuuntelen omaa kehoani ja olen tyytyväinen siihen, mitä sillä hetkellä jaksan. 

Eilen olin niin totaalisesti epämukavuusalueellani: koreografisella ja supervauhdikkaalla tunnilla. Sekosin askeleissani, puuskutin ja kai mua vähän nolottikin, koska lanteiden vatkaaminen tai gangstarap ei ole my regular cup of coffee, mutta se oli todella hauskaa! Vain hymyilin ja nauroin, ja kun tunti viimein loppui, olin varma että trikoot sulavat ihooni kiinni. Löysin oman juttuni, vaikka olinkin siinä aika kehno. 

Jos odotitte huikeita ennen-jälkeen-muutoskuvia, joudutte valitettavasti pettymään. ;) Fiilis puolen vuoden jälkeen on energisempi ja kunto on kohentunut. Syksyllä painoa putosi muutamia kiloja, jouluna otin niitä takaisin ja nyt olen ehkä kaksi tai kolme kiloa kevyempi kuin aloittaessa. Tarkoituksenani ei olekaan missään vaiheessa ollut varsinaisesti laihduttaa, vaan voida ja jaksaa paremmin, ja näin ollen koen täyttäneeni oman tavoitteeni. Seuraavan puolen vuoden tavoite on lisätä liikkuvuutta, kestävyyttä ja voimaa - omaan tahtiin, tietenkin. 

Perhe, parisuhde ja ruuhkavuodet - story of my life

$
0
0

Kuva: SF Studios 


En tiedä, alkaako teitä kyllästyttää loputtomalta tuntuva puheeni ruuhkavuosista, mutten tiedä, millä muulla tavoin tätäkään aikaa välillä kuvailisi. Itse käsitän ruuhkavuodet eräänlaisena ajankäyttöön liittyvänä tilana tai kautena: kalenteri täyttyy eikä homma missään kohtaa lopu. Onnekseni on niin, että suurin osa, siis ainakin 90% niistä hommista, on varsin mieleisiä. Antakaapas, kun selitän.

Opinnot. Ensimmäisen yliopistovuoteni aikana on tullut vastaan yksi kurssi, jonka kohdalla toistuvasti mietin, että miksi edes vaivaudun (ja  se on päällä juuri nyt), mutta noin muuten olen vain haltioituneena lukenut kirjastossa ja käynyt luennoilla. Haltioituneena siitä, että täällä opiskellaan vain sellaisia asioita, jotka ovat ihan äärimmäisen mielenkiintoisia! Opintojen mielekkyys siis kompensoi tiukkaa tahtia, deadlineja ja korvattavia (rangaistus)tehtäviä, joita on kertynyt, koska lapset ovat enemmän tai vähemmän sairastaneet koko alkuvuoden.

Harrastukset. Isommilla (5v ja kohta 7v) on omat harrastuksensa, joita he odottavat kuin kuuta nousevaa ja joissa opittuja taitoja harjoitellaan ja esitellään kotonakin. Tällä hetkellä lasten harrastuksia on (yhteensä) neljänä eri viikonpäivänä, ja koska he ovat vielä kovin pieniä, on meidän vanhempien rooli niiden mahdollistajana suuri. Käytännössä yleensä teemme ruokaostokset tai opiskelemme heitä odotellessa tai sitten pidämme kahvitaukoa lasten harrastuskavereiden vanhempien kanssa, joten aika kuluu ihan mukavasti ja kevyesti.
Itse harrastan liikuntaa tällä hetkellä 2-4 kertaa viikossa, yleensä ennen luentoa, kirjastopäivän päätteeksi tai jo lasten mentyä nukkumaan, koska arki-illat lasten kanssa ovat lyhyitä, ja haluan viettää sen ajan heidän kanssaan. Miehellä on omat harrastuksensa ja treeninsä, mutta onneksi tähän aikaan vuodesta niitä voi harrastaa iltaisin ja myös treenata kotona. Mielekäs tekeminen myös muista erillään ja omat jutut tuovat meille iloa ja jaksamista arkeen.

Parisuhde. Aika monta vuotta meni enemmän tai vähemmän pikkupikkulapsiajassa rämpiessä ja pari vuotta arki oli enemmän tai vähemmän läpsystä vaihtamista. Mies oli poissa päivisin, minä iltaisin ja me vuoronperään varsin usein myös viikonloppuisin. Aikataulut ja elämä suunniteltiin lapset edellä, ja vaikka kummallakin oli tiedossa, ettei tämäkään loputtomiin kestä, niin kyllä keskinäinen aika ja parisuhde oli se, joka sai väistyä kaiken muun tieltä.
Onneksi nykyään on toisin. Meillä ei edelleenkään ole mitään parisuhdeaikaperinnettä tai yhteisiä harrastuksia, mutta olemme iltaisin aika usein samaan aikaan kotona, haha! Mun mielestä parasta on, että saadaan joskus käydä ihan kahdestaan kaupassa tekemässä viikon ruokaostokset, istua iltaisin sohvalla vierekkäin tekemässä omia juttujamme ja lähetellä What's Appissa tenttitsemppejä.

Uskallan sanoa, että elämme juuri nyt elämämme parasta aikaa.  Vaikka välillä (aika usein) ottaakin päähän se, että pyykkikori ei koskaan tyhjene, joku herättää edelleen keskellä yötä (jos eivät lapset niin koira), aamulähdöt päiväkotiin ovat aika usein ihan kamalia ja että jonkin asian hoitaminen jää aina huomiseen, niin noin kokonaisuutena elämä juuri nyt on aika ihanaa. Ruuhkaista, mutta ihanaa.

PS. Kuva on otettu viime viikolla ensi-iltaan tulleen Ready Player One-elokuvan kutsarissa, jossa pukukoodina oli 1980-luku. Emme siis ole käyneet muuttumisleikissä, pelko pois :D

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa
Viewing all 245 articles
Browse latest View live