Olen oppinut monen monta asiaa äitinä näiden 6,5 vuoden aikana, mutta yhden tapaan aina unohtaa: retorisiin kysymyksiin saa hämmästyttävän usein vastauksen. Eikä välttämättä lainkaan sellaista, kuin mitä odotti kuulevansa.
Yksi tällaisista tilanteista oli, kun löysin päivän kuudennen asun myttynä lastenhuoneen lattialta, ja
Olin melkein viisivuotiaan keskimmäisen kanssa taloyhtiön kuivaushuoneessa hakemassa pyykkejä, ja vannon, että hän sen kymmenen minuutin aikana ehti juosta huoneen ympäri neljäkymmentä kertaa, hyppiä parkourhenkeen jokaisella seinällä, roikkua seinien tangoissa ja pöllyttää joka ainoan lakanan mennessään. Seurasin touhua sivusilmällä ja huokaisin sitten päätäni puistellen: "Siis miksi ihmeessä sä nyt hiulaat noin taas".
Satuseppona tunnetulla tyypillä oli tietysti vastaus valmiina: "Tämä paikka puistattaa mua. Mä luin Tatu ja Patu-kirjaa ja siinä sanottiin, että kaikkien maailman ihmisten täytyy lähettää niiden aivot, pääkallot, luurangot ja sydämet museoon Ruotsiin, jotta ihmiset voi katsella niitä. Ja sitten zombiet tuli ja kuiskasi, että täytyy olla hiljaa, ja vei mut. Ja ne toi mut tänne. Mutta onneksi sitten tuli Venäjä, joka puolusti Suomea. Vai oliko se Herttoniemeä? Niin että tää on musta vähän kyllä kamala paikka."
"Oi, kylläpä sä oot nyt nähnyt hurjia unia. Ei kai sua pelottanut? Äidin saa kyllä herättää yölläkin, tiedäthän sä sen?", vastasin (kauhuissani).
"No ei kai nyt sentäs! Ne vaan kysy multa, että mitä mä haluaisin joulupukilta, ja vei sitten takaisin omaan sänkyyn."
"Aha, vai niin. No mitäs sä sitten toivoit joulupukilta?", tiedustelin.
"Noo, normisettiä. Fidget spinnerin ja otsalampun - seuraavalla kerralla mä oon varautunut."
En kysynyt enää enempää. Ja ilmoitin naapurille, että tulen halloweensynttäreille mukaan.
Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa